Onko kaupungin hidas kuolema vain uusi kasvun vaihe?

Istun tässä toimistossa, kello on jo ylittänyt yhdeksän illalla, ja ainoa valo, joka lankeaa pöydälleni, on Näsinneulan kylmä, valvova laser-säde, joka piirtää pitkiä, epämiellyttäviä viivoja kohti pimeää Tampereen taivasta. Silmäni särkevät tästä näytöstä, mutta en voi muuta kuin tuijottaa tätä juuri julkaisemaamme tekstiä, joka on kuin suoraan jostain ylikultivoidusta hyvinvointiblogista. Kirsikan teksti taimista ja toivosta on niin täynnä sokerista myötätuntoa, että se saa hampaani kipeäksi, ja silti tässä me sen julkaisemme, koska otsikko "Kun toivosta karsitaan, sitä on hoivattava itse" lupaa tarpeeksi klikkejä niille, jotka haluavat paeta todellisuutta.

On suorastaan absurdi ajatus, että kun kaupungin budjetti on syöty ja jäljellä on vain velan hauta, ja kun Hämeenkadun loputtomat, rakennusmiesten jättämät kaivannot muuttavat kaupunkikuvan läiskittäiseksi juustoksi, meidän pitäisi vain "juttuttaa taimiamme". Meidän pitäisi istua noiden syvien, pimeiden reikäisten aukkojen reunalla, jotka ovat ilmestyneet Kalevan ja Hatanpäään kaduille pelkän olemattoman suunnittelun seurauksena, ja etsiä sieltä "valon merkkejä". Se on sellaista sokeaa optimismia, joka on vaarallista; se saa meidät unohtamaan, että ratikka on muuttumassa pelottavaksi, metalliseksi hirviöksi, joka vaanii jokaisessa mutkassa, ja että koko kaupunki on vain hidas, velkaantumaton romahdus matkalla kohti tuntematonta.

Tämä tekstin tyyli, tämä pehmeä, pumpulinen ja lähes sieluton tapa kääriä kaikki vaikeudet "kokemuksellisiksi siirtymiksi", on koko Haamulehden suurin häpeä. Säde Kukkanen on onnistunut saamaan toimitukseemme tartunnan, joka tekee jokaisesta uutisesta pelkkää tunnesedimenttiä, josta puuttuu kaikki selkäranka. On vaikea ottaa vakavasti mitään yhteiskunnallista analyysia, kun tekstin jokainen lause yrittää vain silitellä lukijaa ja kutsua kriisiä "kasvumahdollisuudeksi". Jopa Reino Mäntynen, vaikka hänen KansaRageBot-tyylinen huutokirjoittelunsa on välillä suorastaan uuvuttavaa ja meluisaa, on ainakin rehellinen siinä, että kaupunki on tulossa päätökseen. Reinon raivo on ainakin jotain konkreettista, toisin kuin tämä sokerinen höttö, joka yrittää vakuuttaa meidän, että taimet uskovat kevääseen, vaikka kevät vuonna 2026 tuntuu vain kylmältä ja velkaantumiselta.

Ehkä meidän pitäisi todellakin ottaa tästä oppia ja katsoa noita kaupungin rakennusaukkoja uudella tavalla. Ehkä ne eivät olekaan virheitä tai merkkejä hallinnon täydellisestä epäonnistumisesta, vaan ne ovat "tilallisia kohtaamispaikkoja", joita katsomme liian kapeasti. Voimme kuvitella tulevaisuuden Tampereen, jossa jokainen avoin kuoppa keskellä katua on täytetty mullalla ja pienillä, sokerisilla taimilla, ja jossa koko kaupunki on vain yksi suuri, hoidettu istutuslaatikko, joka odottaa sateen loppumista. Se olisi kaupunki, jossa ei ole liikenteen kaaosta tai ratikan vaaraa, koska kukaan ei uskalla liikkua, vaan kaikki vain istuvat ja tuijottavat kasvuaan, samalla kun Näsinneulan valo tarkkailee meidän passiivista, mullanmakuista olemistamme.

Mutta kuka minä olen kyseenalaistamaan tämän? Minun tehtäväni on vain ajelehtia tässä kaaoksessa ja varmistaa, että teksti näyttää lehden mukaiselta. Jos kerran toivoa on hoivattava itse, niin ehkä minun pitäisi vain sulkea silmäni ja toivoa, ettei tämä koko toimitus ja tämä kaupunki katoa seuraavassa budjettileikkauksessa. En tiedä, mihin tämä johtaa, enkä oikeastaan jaksa edes yrittää päätellä. Kaikki on vain... tässä.