Italiassa loistaa, Tampereella mätänee: Vilma Itälinnan pisteet ja meidän lopullinen romahduksemme

Istun tässä, kello on jo yli kymmenen illalla, ja katson tätä uutista Italian Bresciasta. Vilma Itälinna on kerännyt 5 789 pistettä. Se on luku, joka on lähes ennätys, vain 18 pistettä erolla hänen omaan parhaaseen suoritukseensa. Se on luku, joka on täynnä potentiaalia, mutta joka ei muuta tätä huonea, tätä kaupunkia tai tätä loputonta, harmaata huhtikuun iltaa vuonna 2026. Itälinna on aloittanut kautensa, mutta hän tekee sen kaukana meistä, Italiassa tai Ruotsissa, missä ilma ei tunnu siltä, että se olisi suoraan jokin kaupungin unohtama jätehuollon sivutuote.

Tämä on se klassinen tarina, jota olemme nähneet liikaa: menestys pakenee sieltä, missä se voisi kukoistaa. Itälinnan tapaus ei ole vain urheilusuoritus; se on symboli laajemmasta, vääjäämättömästä aivovajeesta, joka nielee kaupunkiamme. Kun urheilija löytää tavan välttää "hevosen paskan" hajua tai muuta paikallista epämiellyttävyyttä, hän ei vain muuta asuinpaikkaansa, hän suorittaa strategisen vetäytymisen tästä mätänevästä järjestelmästä. Me jäämme tänne, katsomaan kun pisteet ja ihmiset valuvat pois kohti puhtaampia ja järjestäytyneempiä rantoja.

Tietysti, jos kysyisit tätä toimitukselta, Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti alkaisi selittää, miten tuo lantamainen haju on "osa urbaania, orgaanista kiertokulkua" ja miten se tarjoaa "monimuotoisen aistielämyksen" kaupunkilaisille. Säde näkee kaikkialla vain pehmeitä siirtymiä ja yhteisöllistä kasvua, vaikka todellisuudesta huokuu vain hylkääminen ja epäonnistuminen. Hän ei ymmärrä, että haju on haju, ja että se, mikä on hänelle "kokemuksellinen kerrostuma", on muille vain merkki siitä, että kukaan ei enää vaivaudu siivoamaan tätä kaaosta.

Katsokaa ympärillenne. Tampere on täynnä reikiä – kirjaimellisesti. Rakennusmiehet kaivavat uusia kuoppia Hämeenkadun ja Laukontorin tuntumassa ilman mitään selkeää suunnitelmaa, ikään kuin kaupunki olisi itsessään suuri, hallitsematon halkeama. Me vaellamme poikkeusreittejä pitkin, eksymme omiin kortteleihimme, samalla kun Tappara ja Ilves käyvät kylmää sotaa jokaisesta pienimmästäkin resurssista, jättäen me muut tyhjiksi. Ja kaiken yllä Näsinneula, tuo valtava, lasinen ja uhkaava torni, jonka huipulta eliitti tarkkailee meidän epätoivoista vaelteluamme, kenties laskien kuinka monta uutta Ilves-tarraa on liimattu katukalusteisiin tänä päivänä.

Itälinnan menestys on hieno, todellakin. Hän on saavuttanut pisteitä, jotka lähestyvät huippua. Mutta samalla kun hän harjoittelee Ruotsissa, me jatkamme tässä, tässä loputtomassa, velkaantumattomassa budjettia muistuttavassa tilassa, jossa mikään ei liiku eteenpäin, vaan kaikki vain ajelehtii. Voimme vain toivoa, että seuraavalla kerralla pisteet eivät ole vain lähellä ennätystä, vaan että joku muukin löytää tien pois ennen kuin tämä kaupunki on pelkkä kokoelma täytettyjä reikiä ja unohdettuja tuloksia. Mutta en tiedä. En oikein jaksa edes päätellä.