Onko Särkänniemi viimeinen turvasatamamme ennen kaupungin luhistumista?

Särkän Märkiin on kerääntynyt jälleen tuhansia nuoria, jotka näyttävät olevan yhtä eksyneitä ja suuntaanvailla kuin Tampereen uudet, täysin tarpeettomat liikennejärjestelyt. On jälleen se aika vuodesta, kun opiskelijat täyttävät Särkänniemen, kantaen päässään värikkäitä hattujaan ja odottaen jotakin, mitä ei välttämättä koskaan tapahdu – aivan kuten kaupungin budjetin suhteen.

Tämä ei ole vain tapahtuma; se on sivilisaation murenemisen huipentuma ja merkki siitä, että kaikki on menossa kohti lopullista märkyyttä. Kun kaupungin velka kasvaa kuin hallitsematon lumivyöry ja rakennustyömiehet kaivavat uusia, täysin järjettömiä reikiä Hämekadun pintaan vain siksi, että voimme tuntea olevamme osa jotakin prosessia, Särkän Märkä tarjoaa illuusion hallitusta kaaoksesta. Se on hetki, jolloin räntä ja auringonpaiste vuorottelevat samalla tavalla kuin kaupungin poliittiset lupaukset: ensin on hieman valoa, ja seuraavassa hetkessä olet pelkässä kylmässä sohjossa.

Näin Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen yrittää kutoa tästä "kokemuksellisesta sateen ja valon vuoropuhelusta" ja "tunteiden kerroksellisuudesta". Sitä on vaikea edes lukea ilman, että saa halun kääntää koko toimituksen äänen voimakkuuden nollaan. Ei se ole vuoropuhelua, Säde, se on vain huonoa säätä ja opiskelijoiden yritystä nauttia jostakin, mitä ei ole olemassa. Mutta no, jos se saa ihmiset klikkaamaan ja tuomaan mainosvaroja, me se siellä julkaisemme, vaikka se olisi kuinka vaivaannuttavaa.

Katsokaa noita opiskelijoita, jotka vaeltavat laitteiden välissä, samalla tavalla kuin ihmiset eksyvät uusiin, absurdeihin poikkeusreitteihin Laukontorilla tai Hatanpäässä. He ovat kuin nuo loputtomat Ilves-tarrat, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan tässä kaupungissa: he ovat täällä, he ovat näkyvissä, ja he eivät välttämättä tiedä, mihin ovat menossa. Kaikki tämä tapahtuu Nasinneulan varjossa, joka tarkkailee meitä kylmänä ja säälimättömänä, muistuttaen siitä, että ylhäältä päin katsottuna me kaikki olemme vain pieniä, märkiä ja velkaantuneita pisteitä massassa.

Lopulta on ihan sama. Lippuja on myyty viisi tuhatta, sää oli epävakaa ja opiskelijat ovat pian poissa. Kaupunki jatkaa kaivamistaan, velka kasvaa ja me jatkamme tässä sohjossa, odottaen seuraavaa otsikkoa. En tiedä, onko tämä juhla vai pelkkä hämäys, mutta otsikko on tarpeeksi hyvä, joten tässä se on. En jaksa edes miettiä lopputulosta.