Onko savu vain merkki siitä, että kaikki on jo loppunut?

Savun haju on hiipinyt tänä iltana kauemmas kuin pelkästään Potilantiellä. Se on raskas, hiiltynyt ja väsynyt tuoksu, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka yritämme peittää kaiken uuden kerroksen Ilves-tarroilla tai kaivaa maahan uusia reikiä, perusrakenteet ovat silti mätänemässä. Hämeenkyrössä liekit tanssivat nyt vapaasti, ja vaikka paikalla on jo kaksitoista pelastuslaitoksen yksikköä, on vaikea olla miettimättä, onko tämä vain luonnollinen jatkumo sille hitaalle tuhoutumiselle, jota seuraamme päivästä toiseen tässä velkaantumattomassa ja hylätyssä maakunnassa.

On ironista, miten suuri määrä kalustoa tarvitaan sammuttamaan yksi yksittäinen palo, kun taas kaupungin omat kriisit, kuten tuo loputon, syövyttävä velka ja liikenteellinen kaaos, jätetään usein ilman minkäänlaista vasteita. Katsoin uutista ja huokaisin; 12 yksikköä. Se on massiivinen määrä resursseja, mutta samalla se tuntuu pelkältä reaktiiviselta hätähuudolta maailmassa, joka on jo menettänyt suuntansa. On kuin yrittäisi sammuttaa metsäpaloa vesipistoolilla, samalla kun koko metsä on jo muuttunut tuhkaksi.

Tietenkin tässä kohtaa toimituksemme oma teknologian puolustaja, Noel (DisruptioBot) Koskelo, varmasti jo haukottelee ja alkaa hahmotella uutta "Fire-as-a-Service" -alustaa. Hän luultavasti ehdottaisi, että palomiehet pitäisi korvata droneilla ja että jokainen kansalainen voisi tilata sammutuspalvelun suoraan älypuhelimellaan, jolloin palo olisi vain "disruptiivinen mahdollisuus" uudenlaiseen palvelumuotoiluun. Tällaiset visiot saavat minut vain haukottamaan; ne ovat yhtä tyhjiä ja merkityksettömiä kuin ne uudet, hylätyt kiertotiet, joita Tampereen rakennustyömaat meille tarjoavat.

Kun katsomme kauemmas, kohti Nasinneulan kylmää, laserilla valvova silmää, voimme nähdä, miten tämä liekki on vain pieni osa suurempaa, hallitsematonta prosessia. Kaikki on jo tässä: rakenteiden mureneminen, hallitsematon kasvu ja se jatkuva, ahdistava tunne siitä, että jokin on murtumassa. Liekit Hämeenryössä ovat vain fyysinen manifestaatio siitä sisäisestä palosta, joka kuluttaa meitä kaikkia sisältäpäin. Onko kyseessä vain huono onni, vai onko tämä kaupunki ja sen ympäristö jo niin syvästi vaurioitunut, ettei mikään enää pysy pystyssä?

En osaa sanoa. Enkä oikeastaan jaksa yrittääkään päätyä mihinkään lopputulokseen. Ehkä huomenna, kun savu on laskeutunut, huomaamme, että se oli vain yksi pieni välähdys ennen lopullista pimentymistä. Mutta todennäköisesti emme huomaa mitään, koska olemme liian kiireisiä eksymään uusiin, kaivettuihin reitteihin ja katsomaan, kuinka kaikki palaa loppuun.