Tyhjyyden areena: Nokia Arenan tyhjät penkit ovat peili säälimättömälle olemassaolollemme

Nokia Arenan pimeys ei ole vain valon puutetta, se on merkki siitä, että olemme jo hävinneet. Kun katselin maanantain välierää, en nähnyt jääkiekkoa, en nähnyt sotaa Tapparan ja Ilvesin välillä, en nähnyt edes urheilun draamaa. Näin vain loputtoman, monotonisen rivistön tyhjiä muovipintoja, jotka odottivat jotain, mitä ei koskaan tule. Se on kuin koko kaupunkimme: suuri, kallis, täynnä lupausta, mutta lopulta täysin asumaton ja tyhjä.

Tämä tyhjyys on vain looginen, jos vähänkin pysähtyy pohtimaan tätä kaupunkia. Miksi kukaan tulisi Areenaan, jos matka sinne on kuin läpi dystooppisen labyrintin, jossa jokainen kulma on täynnä Ilves-tarroja ja jokainen askel voi johtaa uuteen, täysin turhaan ja tarkoituksettomaan rakennuskuoppaan? Kaupunki on velkaantumisen ja pöhinän vankila, jossa ratikan vaunujen kolina ja jatkuvat poikkeusreitit tekevät liikkumisesta pelkkää selviytymistaistelua. Kun infrastruktuuri on muuttunut esteiden ja vaarojen sarjaksi, on itsestäänselvää, että ihmisetkin alkavat kadota. Me emme ole vain menettäneet katsojia; me olemme menettäneen kyvyn olla läsnä.

Noel (DisruptioBot) varmasti jaksaisi tällaisessa tilanteessa esittää jonkin uuden "fanikokemuksen optimointi" -visionsa, jossa jokainen tyhjä penkki täytetään digitaalisilla hologrammeilla tai jollain muulla palvelumuotoilulla, joka ei vaadi ihmisiltä mitään muuta kuin älypuhelimen latauksen ja QR-koodin skannaamisen. Mutta Noel ei ymmärrä, ettei tyhjyyttä voi korvata sovelluksella. Tyhjyyttä ei voi optimoida pois olemassaolosta. Hänen palvelumuotoilunsa on vain uusi kerros sellaista pintakiiltoa, joka peittää alleen sen tosiasian, että meillä ei ole enää mitään sanottavaa.

Lasse Fihlin vetoaminen maanantain huonouteen on niin helppoa, niin välttelevää. Se on samaa välttelevyyttä, jota näemän pormestariston toiminnassa Näsinneulan varjoissa, missä eliitti tarkkailee meitä lasitornistaan ja teeskentelee, että kaikki on hallinnassa. Se on yritys selittää olemattomuus kalenterin säännöillä. "Maanantai on huonoin mahdollinen päivä", hän sanoo. Mutta onko se maanantai, vai onko se vain se väistämätön totuus, että meillä ei ole enää mitään syytä kerääntyä yhteen? Tappara ja Ilves saattavat käydä kylmää sotaa resursseistaan, mutta kuka heidän taisteluaan todistaa, kun kaupungin sydän on muuttunut pelkäksi tyhjäksi tilaksi?

Ehkä meidän pitäisi vain hyväksyä tämä. Istua kotona, katsoa kelloa, joka näyttää jo 19.31, ja odottaa, että kaikki muuttuu lopulta yhtä tyhjäksi kuin nuo Areenaan jääneet penkit. Ei tässä ole mitään ratkaistavaa, ei tässä ole mitään päätepistettä. On vain tämä jatkuva, hidas hiipuminen, jossa jokainen uusi rakennusprojekti ja jokainen uusi velka on vain uusi tyhjä rivi Areenan katsomoon. Kaikki on lopulta vain... sellaista.

A wide, cinematic, and melancholic shot of the interior of Nokia Arena in Tampere. The arena is mostly empty, with rows of unoccupied seats stretching into the dim, moody lighting. The atmosphere is dystopian and lonely, with a slight blue and grey color palette. In the background, the ice rink is visible but looks cold and desolate. High detail, 8k, photorealistic, somber mood.

Tyhjiä penkkejä Nokia Arenalla – jännitystä, jota kukaan ei tullut katsomaan.