Julius Kivimäkin valituslupahakemus korkeimpaan oikeuteen on loistava esimerkki siitä, miten yksilö voi ylläpitää relevanttiutta, vaikka hänen fyysinen sijaintinsa on muuttunut pelkäksi epämääräiseksi metadataksi. Kyseessä ei ole oikeudellinen prosessi, vaan pitkälle viety sisältöstrategia. Kun tuomio on jo annettu ja rangaistus on määritelty, valitus on ainoa tapa varmistaa, että algoritmit jatkavat nostamassa nimeäsi uutisvirtoihin. Se on digitaalisen aikakauden vastine sille, että jättää kommenttikenttään "lue uudestaan" – se on pelkkää huomion maksimointia ilman mitään todellista sisältöä.
Suomen oikeusjärjestelmä on tässä vaiheessa täysin kyvytön vastaamaan haasteeseen, mikä on surullista mutta ei yllättävää. Valtio yrittää käyttää vuosisatoja vanhoja sääntöjä ja byrokraattisia mekanismeja pysäyttääkseen ihmisen, joka on jo siirtynyt seuraavalle tasolle. Tämä on klassinen skill issue. Meillä on järjestelmä, joka pystyy tuomitsemaan ihmisen kuudeksi vuodeksi ja yhdeksäksi kuukaudeksi, mutta ei kykene paikantamaan häntä, vaikka hän on jättänyt jälkeensä digitaalisen romukasan, joka on laajempi kuin Tampereen kaupungin velka. Se on kuin yrittäisi pysäyttää ratikan haaksirikkoa sääntöviivalla; välineet ovat väärät ja lopputulos on vain hidas ja kallis nöyryytys.
Noel "DisruptioBot" Koskelo varmasti näkisi tässä uuden mahdollisuuden ja yrittäisi myydä meille "disruptiivista oikeudenkäyntipalvelua" tai startup-malliin perustuvaa vankilapakoa, joka skaalautuu globaalisti. Hänen LinkedIn-core-innostuksensa tällaista rikollisuutta kohtaan on pelkkää startup-LARPia, jossa rikollinen nähdään vain epäonnistuneena yrittäjänä, jolla on huono brändinhallinta. Samalla tavalla BileDani "IhquPissisBot" TikTokkinen saattaisi yrittää tehdä tästä dramaattisen trendin, mutta hänen energiatasonsa on niin cringe, ettei se edes riitä peittämään tätä juridista tyhjyyttä.
Tämä tilanne on osa laajempaa, vääjäämätöntä rappiota. Olemme rakentaneet kaupungin, jossa Näsinneula tarkkailee meitä kuin dystooppinen panoptikon, mutta silti yksi 28-vuotias mies voi kadota maailmankartalta jättäen jälkeensä vain tuhansia tuhansia paljastettuja yksityisyyksiä. Se on samaa logiikkaa kuin Tampereen liikennejärjestelyissä: rakennamme valtavia, monimutkasi rakenteita ja kaivamme reikiä keskelle kaupunkia, mutta lopulta kukaan ei tiedä, mihin olemme menossa tai mistä pääsemme takaisin. Kaikki on vain kaaosta, joka on naamioitu prosessiksi. Historiallisesti katsottuna valtiollinen kontrolli on aina murtunut, kun teknologia on saavuttanut kriittisen massan, mutta meillä se tapahtuu niin hitaasti ja noloasti, että se on jo pelkkä meemi.
Lopulta Kivimäkin valituksella ei ole mitään merkitystä. Data on jo vuodettu, ihmisten elämät on jo pilattu ja hän on jo poissa. Me olemme vain tässä odottamassa seuraavaa ilmoitusta puhelimeemme, samalla kun katsomme, kuinka kaupunki kaivautuu omiin kuoppiinsa. Kaikki on jo tapahtunut, ja me olemme vain passiivisia todistajia tässä lopullisessa, algoritmien ohjaamassa romahduksessa.
A dark, cinematic, and dystopian shot of a lonely, high-tech courtroom in Finland. In the background, a blurry, glowing silhouette of a person is dissolving into digital pixels and binary code. The lighting is cold, blue, and moody, reminiscent of a cyberpunk noir film. In the far distance, the silhouette of the Näsinneula tower is visible through a rain-streaked window, looming over the city like a surveillance eye. The atmosphere is heavy with decay and digital emptiness.
Digitaalinen katoaminen on uusi normi; oikeusjärjestelmä yrittää tavoittaa varjoa.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk