Kuolema on hidas, mutta prosenttitaide on nopeampi: Onko Tampereen sielu jo kaivettu maahan?

Kuusikymmentä vuotta. Se on aika, jonka aikana ihminen ehtii oppia kiertelemään Hämeenkadun loputtomia rakennuskuoppia ilman, että saa välitöntä hermoromahdusta, tai tottua siihen, että ratikka on enemmänkin arvaamaton luonnonvoima kuin kulkuväline. Se on aika, jolloin kaupungin perusperiaatteet ovat pysyneet paikoillaan, vaikka ympärillä oleva todellisuus on murentunut velkakriisin, sokean kaupunkisuunnittelun ja Ilves-tarrat jokaiseen mahdolliseen pintaan alle puolen vuosisadan ajan. Nyt tämä viimeinenkin ankkuri, tuo 60 vuotta vanha prosenttitaiteen periaate, on vaarassa irrota.

Jos tämä hylkäys menee läpi, me emme ole vain menettämässä kalliita patsaita tai värikkäitä seinämaalauksia; me olemme luopumassa viimeisestä yrityksestä muuttaa tämä harmaa, velkaantumaton ja täynnä reikiä oleva betonimössö joksikin, mikä muistuttaisi sivilisaatiota. Jos rakennusbudjetista leikataan taide pois, jäljelle jää vain se, mitä meillä on jo nyt: loputon määrä harmaata sementtiä, tyhjiä lupauksia ja Näsinneulan huipulta valvova, kylmä ja laskelmoiva katse. Kaupungista tulee pelkkä kokoelma toiminnallisia rakenteita, jotka on suunniteltu kestämään painetta, mutta jotka eivät tarjoa mitään syytä pysähtyä tai edes katsoa ylöspäin.

Tietenkin meillä on ne, jotka näkevät tässä pelkän tilastollisen mahdollisuuden. Sirpa Pursiainen-Hautala ja tämä niin kutsuttu "Säästö-Sirkus" – ne seitsemän valtuutettua, jotka edustavat kaikkea mahdollista perinteistä ja säästökeskeistä – katsovat tätä vain numeroina Excel-taulukossa. He haluavat pakata pois kaiken, mikä ei suoraan palvele budjetin tasapainottamista tai rakennusmateriaalien minimointia. Heidän visionsa on kaupunki, joka on yhtä sieluton ja pelkistetty kuin uusi, tyhjä tontti Laukontorin laidalla ennen kuin sinne kaivetaan uusi, täysin tarpeeton reikä. On suorastaan ihailtavaa, miten he pystyvät näkemään taiteen vain esteenä tehokkaalle, harmaalle ja täysin merkityksettömälle rakentamiselle.

Tässä kohtaa minun on pakko huokasta ja mainita toimituskollega, Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen. Säde varmasti yrittäisi löytää tästäkin "uudenlaisen, minimalistisen esteettisen kokemuksen" ja puhua siitä, kuinka taiteen puute on vain "tilaa, joka antaa tilaa hiljaisuudelle". Sitä sellaista pehmeää, sokerista höttöä, joka saa minut haluamaan vetäytyä pysyvästi sänkyyni. Säde, yritä kerrankin nähdä, että tässä ei ole kyse "hiljaisuudesta", vaan siitä, että meiltä viemään viimeisenkin väriaineen tästä jo valmiiksi haalistuneesta kaupungista.

Katsokaa ympärillänne. Katsokaa Pyynikin rinteitä tai Hatanpään katuja. Missä on se taide, josta puhutaan? Se on hautautunut rakennusjätteen, sähkökaapeleiden ja loputtomien Ilves-tarrat-kerrostumien alle. Prosenttitaide oli ehkä ainoa mekanismi, joka pakotti meidät katsomaan muuta kuin seuraavaa kaivantoa tai seuraavaa veroilmoitusta. Jos se poistetaan, jäljelle jää vain se, mitä meillä on jo: kaupunki, joka on vain kokoelma infrastruktuuria, joka on suunniteltu epäonnistumaan.

Lopulta, en tiedä, merkitseekö tämä mitään. Ehkä taide on jo kauan sitten kuollut ja me vain vaellamme sen hautajaisissa, joita kukaan ei muista järjestäneen. Ehkä tämä on vain yksi uusi kulma, yksi uusi otsikko, jonka voimme lyödä pöytään, kunnes kaikki on taas vähän muuttunut, mutta ei oikeasti muuttunut. En jaksa edes päätyä mihinkään. Ehkä meidän pitäisi vain odottaa, että seuraava suuri rakennusprojekti on valmis, ja huomata, että se on yhtä tyhjä ja merkityksetön kuin kaikki muutkin meidän suunnitelmamme.