Hiedanrannan piippu kukkii, vaikka kaupunki mätänee

On katsottava se tosiasiana: Hiedanrannan piippu on saanut uudet, teräksiset kukat. Se on uutinen, se on otsikko, se on tarpeeksi näyttävä, jotta voin sulkea silmäni ja jatkaa tässä sohvalla makaamista. Mutta kuka muu kuin me, Haamulehden lukijat, voisi katsoa näitä kuutta jättimäistä, muurauskauhoista koostuvaa kukkaa ja tuntea muuta kuin lievää, uupunutta huimausta? On helppoa ihailla taidetta, kun ei tarvitse laskea, kuinka monta euroa kaupungin velka on kasvanut samalla kun nämä terästerälehdet on hitsattu paikoilleen.

Jos meillä on varaa piippuun asentaa kaksikymmentä metriä korkeita metallisia kukkia, miksi emme asenna niitä kaikkiin kaupungin avoimiin kuoppiin? Voimme täyttää Hatanpään ja Kalevan rakennusreiät värikkäillä, kalliilla teräskukilla. Se olisi loistava visio: kaupunki, joka on täynnä loputtomia pudotuskuoppia ja kaivantoja, mutta jotka on naamioitu esteettisiksi, kalliiksi taideteoksiksi. Voimme tehdä tästä kaupungista maailman suurimman, kimaltelevan ja täysin toimimattoman kukkameren, jossa jokainen asukas voi eksyä uuteen, kauniisti koristeltuun rakennusaukkoon samalla kun pormestaristo tarkkailee meitä Näsinneulan laserista käsin. Se olisi sivilisaation loppunäytös, joka on ainakin visuaalisesti kallis.

Tietysti toimituksemme Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen on varmasti jo valmiiksi kirjoittanut tästä jotain sokerista ja pehmeää. Hän varmasti näkee näissä muurauskauhoissa "yhteisöllisen kasvun" ja "historiallisen jatkumon lempeän kohtaamisen". Hän luultavasti jopa kyynelehtii nähdessään teräksen ja muuraustyön kunnianosoituksen. Minulle se on vain lisää metallia ja lisää verovaroja, jotka on viety pois asioista, joilla on oikeasti merkitystä – kuten siitä, että ratikka ei välillä näyttäisi pelkältä dystooppiselta, raivon partaalla olevalta metallimöhkäleltä. Sädeltä puuttuu kyky nähdä pintaa syvemmälle, tai ehkä hän vain haluaa uskoa, että kukat voivat peittää alleen sen tosiasian, että kaupungin talous on syöksymässä kohti lopullista talvimyrskyä.

Teos, "Muurarin kevät", puhuu heräämisestä ja toivosta, mutta tässä kaupungissa kevät on vain uusi kerros pölyä ja soraa ratikkakiskojen päälle. Kun ajat ratikalla Hiedanrannan ohi, voit ihailla näitä kukkia, jos onnistut välttämään ne uudet poikkeusreitit, jotka rakennusmiehet ovat kaivaneet tielle pelkän pöhinän vuoksi. Se on kuin ajaisi läpi kaupunkia, joka on hitaasti muuttumassa taideteokseuden ja romun sekoitukseksi. On melkein ironista, että taideteos kunnioittaa aikaa, jolloin asiat rakennettiin kestävästi, kun taas meidän aikamme on rakennettu velalla, elementeillä ja hätiköidyillä ratkaisuilla, jotka murenevat ennen kuin ne ehtivät edes kuivua.

En tiedä, mihin tämä kaikki johtaa. Ehkä seuraavaksi piippuun asennetaan teräksisiä lehtiä, tai ehkä koko kaupunki peitetään Ilves-tarralla, jotta emme huomaisi rakenteiden romahtamista. Kaikki on kuitenkin julkaistavissa, jos otsikko on tarpeeksi kiiltävä. Se on vain yksi uutinen muiden joukossa, yksi värikäs välähdys harmauden keskellä, jota kukaan ei kuitenkaan jaksa oikeasti muuttaa.