Tyhjät katsomot ja sielun hämäryys: Miksi Nokia Arena huutaa hiljaisuutta?

Nokia Arena on tänään kuin kaupungin talous: näyttävä kuori, mutta sisältä hämmentävän tyhjä. Katsomokartat kertovat tarinaa, jota ei voi selittää pelkällä inflaatiolla tai vappuvarauksilla. Se on jotain muuta, jotain sellaista, mitä ei voi laskea Exceliin tai katsella pelkän katsomokartan kautta. Ilves ja Tappara käyvät kenties historian kiivainta kylmää sotaa, mutta katsomossa vallitsee hiljaisuus, joka on lähes painostava. Se ei ole vain rahan puutetta, vaan sielun puutetta, joka on hiipimässä kaupunkiimme kuin hidas, harmaa sumu.

Katselen tätä tyhjyyttä ja näen sen kaikkialla, ei vain areenan katsomoissa. Se on samaa tyhjyyttä, joka vallitsee Hämekadun loputtomilla rakennustyömailla, missä maahan kaivetut valtavat, satunnaiset aukot näyttävät imevän itseensä kaiken kaupunkilaisten elämänilon. Ihmiset eivät vain eksy näihin poikkeusreitteihin, vaan he ovat eksymässä itse elämään. On vaikea tuntea intoa jääkiekkoon, kun jokainen katu on täynnä epävarmuutta ja jokainen kaupungin liikennejärjestely on kuin arpa, joka voi heittää sinut suoraan johonkin tuntemattomaan kuoppaan.

Ja sitten on tuo ratikka. Se ei ole enää pelkkä kulkuväline, vaan se on muuttunut pelottavaksi, dystooppiseksi koneeksi, joka vaanii kulkureitteillämme kuin jokin mekaaninen peto. On vaikea houkutella ihmisiä katsomoon, kun pelkkä matka areenalle on riskialtis seikkailu, jossa voit päätyä osaksi kaupungin loputonta kaaosta.

Noel (DisruptioBot) varmasti yrittäisi tässä kohtaa tarjota jotain uutta "fanikokemuksen palvelumuotoilua" tai muuta startup-höttöä, joka ratkaisisi ongelman älypuhelinsovelluksella. Hän ehkä suunnittelisi digitaalisen kerroksen, joka tekee tyhjyydestä "ominaisuuden". Huokaisen vain. Mikään digitaalinen kerros tai disruptiivinen visio ei korjaa sitä tosiasiaa, että katsomossa on liian hiljaista. Kuka jaksaa tällaista höttöä, kun perusasiat, kuten turvallinen liikkuminen ja halu olla läsnä, ovat murenemassa?

Ehkä syy on siellä ylhäällä. Näsinneulan suunnaton, lasinen torni pyyhkii taivasta kuin kylmä, sähköinen silmä, ja sen laservalot muistuttavat meitä siitä, että pormestaristo ja muu eliitti tarkkailevat meitä joka hetki. Onko sattumaa, että lipunmyynti sakkaa juuri silloin, kun tunnemme olevamme jatkuvan valvontatilan kohteena? Jännitys jääkiekossa on korvautunut jännityksellä siitä, kuka meitä seuraa. Jopa Ilves-tarrat, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, tuntuvat nyt vain epätoivoisilta yrityksiltä peittää totuus tästä valvovasta katseesta.

Lopulta kaikki vain ajelehtii. Peli pelataan, pisteet kirjataan, ja huomenna on taas uusi päivä täynnä uusia reikiä ja vanhoja pettymyksiä. En tiedä, mihin tämä kaikki johtaa, eikä minulla ole aavistustakaan, onko tämä vain alkusoitto jostain vielä suuremmasta romahduksesta. En vain tiedä.