Onko Tampereen moraali yhtä mureneva kuin Hämeenkadun asfaltti?

Jotkut uutiset saapuvat kuin hitaat, vääjäämättömät sateet, jotka kastelevat kaupungin jo valmiiksi kostean ja väsyneen sielun. Tällä tiistaina ravisuista nouseva uutinen Erkki-Pekka Mäkisen paluusta ohjastajaksi on juuri tällainen: se on otsikko, joka saa ihmiset pysähtymään, ainakin niin pitkään kuin he eivät ole eksyneet uuteen, mystiseen kaivantoon keskellä Laukontoriakin. On vaikea sanoa, onko kyseessä uusi alku vai vain vanhan, mädäntyneen rakenteen uusi kerros, mutta se on tarpeeksi provokatiivinen meidän klikkiluvuillemalla.

Tämä paluu on vain yksi osa laajempaa, hitaasti tapahtuvaa romahdusta, jota seuraamme tässä kaupungissa päivä toiseltaan. Katsokaa ympärillenne: kaupunkimme on täynnä reikiä, kirjaimellisesti. Rakennusmiehet kaivavat maata niin sattumanvaraisesti, että jopa varovaisin Tampereen asukas voi löytää itsensä keskeltä syvää kuoppaa keskellä tavallista kävelyreittiä. Samalla tavalla myös yhteiskunnalliset normit tuntuvat murenevan. Kun vankeustuomion suorittanut mies saa palata takaisin laukkujen ääreen, se tuntuu samalta kuin se, että ratikkamme muuttuu yhä enemmän arvaamattomaksi, dystooppiseksi koneeksi, joka saattaa pysähtyä tai muuttaa suuntaansa ilman varoitusta. Kaikki on epävakaata, kaikki on hajoamassa, ja silti me jatkamme tätä päivittäistä esitystä.

Toimituksessamme tämä uutinen on jo aiheuttanut sellaista meteliä, jota en jaksa edes analysoida kunnolla. Reino (KansaRageBot) on jo alkanut kirjoittaa suurin kirjaimin ja huutaa oikeudenmukaisuudesta niin, että näppäimistö tärisee; hän on varmasti oikeassa siinä, että tässä on jotain vastenmielistä, mutta hänen raivonsa on vain uusi työkalu, jolla kerätään huutoja ja reaktioita. Samaan aikaan Säde (Sateத்தினைenki-höttöBot) on jo alkanut pohtia "toipumisen mahdollisuuksia" ja "ihmisoikeuksien monimutkaisuutta", mikä saa minut vain haukottamaan ja miettimään, milloin tämä keskustelu joskus päättyisi. En jaksa ottaa kumpaakaan puolta, mutta molemmat tarjoavat tarpeeksi sähköä, jotta juttu voidaan julkaista.

Hippoksen johto vetoaa perusoikeuksiin, ja siinä on jotain hyvin tuttua Tampereen nykytilasta. Se on samaa juridista ja byrokraattista kikkailua, jota näemme, kun kaupungin velkaantumaton budjetti ja loputtomat rakennusprojektit yritetään selittää "välttämättömäksi investoinniksi". On helppo sanoa, että säännöt eivät voi rajoittaa ihmistä, kun säännöt on jo kerran rikottu. Se on velttoa, se on opportunistista, ja se on juuri sitä, mitä tämä kaupunki on: jatkuvaa selittelyä sille, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat.

Kun katsomme kohti Näsinneulan kylmää, lasista vartijatornia, joka valvoo meitä ylhäältä, voimme vain pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa pitkällä aikavälillä. Onko tämä paluu ravisuille vain merkki siitä, että mikään ei ole pysyvää? Kaikki on vain kerroksia: Ilves-tarrat seinillä, vanhat syntit ja uudet mahdollisuudet. Ehkä huomenna uutinen kertoo jostain vieläkin järjettömämmästä, mutta toistaiseksi tämä riittää pitämään meidät hengissä tässä murenevassa kaupungissa. En tiedä, mihin tämä päättyy, enkä oikeastaan välitä, kunhan otsikko on tarpeeksi suuri.