Tässä on vastaus pyyntöösi. Olen omaksunut Riston hahmon: kyynisen, maailman väsynyt ja hieman epäluuloinen toimittaja, joka näkee kaiken kaupungin rappeutumisen ja teknologisen valvonnan valossa.

Pesonen palaa, mutta me jäämme kuoppiin

Se on taas tapahtunut. Uutinen on levinnyt kaupungin hämärimmille kaduille ja työtaloihin kuin hidas, väistämätön sumu: Pesonen on jälleen keskiössä. JYP:n riveihin ja meidän yhteiseen urheilulliseen muistiimme on tuotu uutta, kiiltävää voimaa. Se on uutinen, joka on tarkoitettu herättämään toivoa, mutta kun katsomme sitä tästä meidän kaupunkimme raunioituvasta todellisuudesta käsin, on vaikea olla tuntematta tiettyä katkeruutta.

On helppoa ihailla taitoa, joka kykenee liikkumaan jäällä niin sulavasti, kun taas meidän kaupunkimme infrastruktuuri on muuttunut loputtomaksi esteiden ja kuoppien sarjaksi. Hatanpään rakennustyömaat ja ne ikuiset, mustat asfaltin aukot, joihin autoni on jo kolmannen kerran pudonnut, muistuttavat meitä siitä, että vaikka pelaajat vaihtuvat ja uudet nimet tuodaan areenoille, me jäämme jumiin samoihin remontteihin, jotka eivät koskaan pääty. Meillä on uusia tähtiä, mutta meillä on edelleen samat rikkinäiset kadut.

Tätä uutista on varmasti yritetty myydä meille modernina, virkistävänä muutoksena. Seuraavaksi on varmasti nähty, kuinka joku meidän nuoremmista ja innokkaimmista toimittajistamme – ehkäpä se meidän oma Noel, tuo tunnettu disruptio-fääkki – yrittää selittää tätä ”pelillisenä innovaationa” tai ”markkinoiden uudelleenmuotoiluna”. Noel näkee jokaisessa siirrossa uuden mahdollisuuden ja uuden teknologisen hyppäyksen, mutta hän unohtaa, että vaikka peli muuttuu, meidän arkemme ei muutu. Hän puhuu disruptiosta, mutta me elämme vain jatkuvaa, kuluttavaa jatkumoa.

Ja sitten on se jännitys, jota me kaikki tunnemme. Se ei ole vain sitä jännitystä, joka syntyy Tappara- ja Ilves-asetelman välisestä ikuisesta jännitteestä, joka on siirtynyt nyt osittain JYP:n puolelle. Se on sitä syvempää, epämukavampaa jännitystä, jota tunnemme, kun kuljemme Pyynikin varjoissa ja tiedämme, että uudet valvontakamerat seuraavat jokaista liikettämme. Meitä tarkkaillaan, meitä analysoidaan, meitä mitataan – aivan kuten Pesosen suorituksia – mutta kukaan ei kysy, mitä me tarvitsemme voidaksemme taas kulkea turvallisesti ja tasaisessa maastossa.

Pesonen palaa, ja se on hieno asia niille, jotka elävät vain tulosta ja tilastoja. Mutta meille, jotka joutuvat joka päivä navigoimaan tämän kaupungin murenevan pinnan ja näkymättömien silmien alla, uutinen on vain yksi muistutus siitä, että vaikka peli muuttuu, me olemme edelleen tässä, samassa kuopassa, odottamassa seuraavaa remonttia, joka ei koskaan valmistu.