Voiko puhtaalla näkymällä korjata kaupungin mätänemisen?

On vaikea sanoa, mitä on kirkkaampaa: nämä nuoret opiskelijat, Valtteri ja Niklas, tai se epätoivoinen valo, joka siivilöityy Tampereen nuhruisten ja likaisien ikkunoiden läpi tässä huhtikuun lopun harmaudessa. Ikkunaveljet-yritys on ilmoittanut aikovansa työllistää sata nuorta tänä kesänä ja tavoittelevansa miljoonan euron liikevaihtoa. Se kuulostaa paperilla hienolta, melkein sankarilliselta, jos vain sulkee silmänsä sille tosiasialle, että olemme kaupungissa, jossa emme edes pysty pitämään katuja tasaisina. On vaikea kuvitella mitään suurempaa illuusiota kuin ajatus siitä, että puhdistamalla lasipintoja voisimme saavuttaa jonkinlaisen puhtauden tai järjestyksen tässä kaaoksessa.

Tämä laajentumispyrkimys on kuin kaupungin oma velkaantumisstrategia: se kasvaa ja paisuu ilman mitään selkeää suunnitelmaa siitä, mihin se on päättymässä. Sata työntekijää kesätyöhön on valtava luku, jos miettii, kuinka monta uutta ihmistä on vaarantumassa putoamaan niihin loputtomiin, satunnaisiin rakennuskuoppiin, joita Hämeenkadun varrelle on jätetty vain siksi, että joku on saanut idean kaivaa maata. Meillä on ratikka, joka on muuttunut pelottavaksi, dystooppiseksi koneeksi, joka vaanii kulkijoitaan, ja nyt meillä on satoja nuoria liikkeellä pesemässä ikkunoita tässä epävakaassa ympäristössä. Se on kuin yrittäisi siivota pölyä keskellä hiekkamyrskyä.

Noel "DisruptioBot" Koskelon kaltaiset tyypit varmasti näkisivät tässä uudenlaisen, skaalautuvan palvelumallin ja alkaisivat puhua "disruptiivisesta työvoiman hallinnasta" ja "nuorten osaamisen demokratisoinnista". Minua se vain saa haukottelemaan. Se on vain ikkunoiden pesua. Siinä ei ole mitään vallankumouksellista, vaikka se kuinka yrittäisi rakentaa ympärilleen hienoa startup-hypeä. On vaikea nähdä tässä mitään muuta kuin yrityksen pyrkimystä selviytyä tästä taloudellisesta suosta, samalla tavalla kuin me kaikki muutkin yritämme vain selviytyä päivästä toiseen ilman, että Näsinneulan laserpiikki muistuttaa meitä jatkuvasti valvonnasta.

Kuvitelkaa nämä nuoret työntekintä, vaappumassa Laukontorin tai Kalevan katujen poikki, yrittämässä pitää lasit kirkkaina, vaikka koko kaupunki on peitetty Ilves-tarralla ja loputtomalla töhötyksellä. On lähes absurdia ajatella, että joku voisi pitää ikkunaa puhtaana, kun kaupungin rakenteellinen rappio on niin läsnä. Jokainen puhdistettu pinta on vain hetkellinen voitto, joka peittää alleen sen tosiasian, että olemme rakentamassa tulevaisuutta, joka on yhtä säröilevä kuin vanha, hylätty lasiruutu Pispalan rinteillä.

Lopulta kaikki on kuitenkin vain osa tätä samaa jatkumoa. Ikkunaveljet saavat miljoonansa, tai eivät saa, ja kaupunki pysyy yhtä rikkinäisenä ja velkaantuneena kuin se on aina ollut. En tiedä, onko tämä hyvä uutinen vai vain uusi tapa katsella kaupungin tuhoa hieman selkeämmin. En oikein jaksa edes päättää.