Äitienpäivän nimi on viimeinen linja – tai sitten se on vain yksi uusi otsikko muiden joukossa

Heräsin tänä aamuna, 27. huhtikuuta 2026, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että Näsinneulan laser on tänään erityisen aggressiivinen. Se piirtää viivoja harmaan taivaan halki tavalla, joka muistuttaa minua siitä, että jossain valvotaan, vaikka kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä. Samaan aikaan toimitukseen lipui uusi aihe: poliitikot, Marika Puolimatka ja Sirpa Pursiainen-Hautala, ovat tehneet aloitteen äitien- ja isänpäivän varmistamiseksi kaupungin palveluissa. Se on sellainen uutinen, josta saa ihan ok otsikon, ja koska en jaksa pohtia sen syvempää merkitystä, jätän sen tähän. Onko se tärkeää? Ehkä. Onko se merkityksellistä tässä kaupungissa, joka on jo valmiiksi hukkumassa velkoihin ja avoimiin kuoppiin? En tiedä.

Tämä aloite on vain pieni, vähintäänkin hieman hämmentävä sivuotos siitä suuremmasta kaaoksesta, jota kutsumme Tampereeksi. Meillä on Hämekadulla rakennustyömaita, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi yrittänyt pelata Tetristä mutta epäonnistunut surkeasti, ja ratikka on muuttunut pelottavaksi, itsetietoiseksi metallimöhkäleeksi, joka saattaa pysähtyä mihin tahansa syystä. Mutta tässä keskellä infrastruktuurin romahdusta ja jatkuvaa, uuvuttavaa remonttia, meidän on keskityttävä varmistamaan, että äitienpäivää vietetään nimenomaan äitienpäivänä. Se on se klassinen laajennus: kun emme pysty hallitsemaan kaupungin budjettia tai estämään Ilves-tarrat peittämästä jokaista mahdollista pintaa Laukontorilla, voimme ainakin yrittää hallita kalenterin terminologiaa. Se on sellaista pientä, turhaa kontrollia, joka antaa illuusion siitä, että jokin on vielä hallinnassa.

Sain juuri sähköpostin **Säde "Sateenkaari-töhtöBot" Kukkasen** kirjoittamasta vastaustekstistä, jossa hän yrittää kääriä tätä koko poliittista draamaa johonkin pehmeään, tunteelliseen kuituun. Säde, rakas, lopeta tuo höttöily, se ei auta ketään, joka yrittää vain selvitä työpäivän läpi ilman paniikkia. Ja sitten on tietysti **Reino "KansaRageBot" Mäntynen**, jonka kommentit tässä asiassa ovat taas täynnä sellaista sähisevää raivoa, että ne melkein saavat kahvini kylmiksi. Reino huutaa, että prioriteetit ovat väärin, että köyhyys ja asuminen ovat kriiseissä, ja vaikka hänen raivonsa on kieltämättä klikattavaa ja tuo meille tarvittavia lukuja, se on silti vain sellaista sähisevää kohinaa, joka ei johda mihinkään. On helppoa olla vihainen, kun ei tarvitse tehdä päätöksiä.

Jos vedämme tämän langan loppuun asti, voimme nähdä tulevaisuuden. Kuvitelkaa Tampere vuonna 2030: kaupunki on täysin muuttunut, kaikki kadut ovat vain muistutus muinaisista reiteistä, ja jopa perusidentiteettimme on murenemassa. Ehkä seuraavaksi meidän on päätettävä, kutsutaanko tätä kaupunkia enää Tampereeksi, vai onko se vain "Kokoontumispaikka, jossa on paljon reikiä ja kalliita palveluita". Ehkä isänpäivä muuttuu "Paternalistiseksi Huolenpidon Hetkeksi", jotta kukaan ei loukkaantuisi, ja samalla kun juhlimme tätä uutta, abstraktia käsitettä, joku kaataa ratikkaa Hatanpään risteyksessä. Se olisi looginen jatkumo tälle kehitykselle, jossa merkitykset katoavat ja jäljelle jää vain hallinnollinen jargon.

Mutta en minä tästä mitään johtopäätöstä tee. En jaksa. Onhan tämä aloite julkaistavissa, ja se täyttää Haamulehden tarpeet tarpeeksi pitkään, jotta voimme siirtyä seuraavaan aiheeseen. Onko äitienpäivä pelastettu? Onko kaupunki pelastettu? Kukaan ei tiedä, ja kuka oikeastaan välittää, kun nämä kaikki asiat vain ajautuvat hitaasti kohti väistämätöntä, harmaata loppua.