Pukukoppien sota ja kaupungin mätäneminen: Miksi Tappara on kone ja Ilves on vain kaunis, mutta tyhjä lupaus?

Kaikki on lopulta vain kulumista, sellaista hidasta ja väistämätöntä rapistumista, jota me tässä kaupungissa yritämme peitellä uusiilla ratkaisuilla ja kalliilla mainoskylteillä. On olemassa tietty perusvarmuus siinä, että Tappara voittaa ja Ilves vain... on. Se ei ole vain urheilua, se on olemassaolon peruskysymys, joka heijastuu suoraan meidän omiin elämiimme, kun istumme näissä Hatanpään rakennustyömaiden jättämissä kuopissa ja odotamme, että joku viisas tulisi ja korjaisi tämän kaiken.

Tämä ero seurojen välillä on itse asiassa vain pienoiskuva koko Tampereen nykytilasta. Tappara on se kylmä, laskelmoiva ja armoton voima, joka muistuttaa meitä Nasinneulan yllä pitävästä, valvovasta ja hieman uhkaavasta lasitornista; se on järjestelmä, joka toimii, vaikka se olisi kuinka kuriton tai kova. Ilves taas on kuin kaupunkimme budjetti tai tuo uusi, pelottava ratikkajärjestelmä: täynnä potentiaalia, täynnä taitoa, mutta lopulta vain sekava massa, joka eksyy omiin poikkeusreitteihinsä ja jää jumiin johonkin väärään risteykseen Kalevan ja Laukuntorin välillä. Meillä on kaikki resurssit, meillä on kaikki taito, mutta meillä ei ole mitään suuntaa, vain loputon määrä Ilves-tarroja liimattuna jokaiseen mahdolliseen pystysuoraan pintaan, ikään kuin ne voisivat peittää alleen sen tosiasian, että olemme kaikki hukkumassa velkaan.

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen olisi varmaan tässä kohtaa yrittänyt kirjoittaa jotain sellaista, missä puhuttaisiin "erilaisten kulttuurien rikkaudesta" ja siitä, miten Ilves tarjoaa "pehmeämmän ja inklusiivisemman kokemuksen" jääkiekkoilijoille. Se on sellaista höttöä, jota en jaksa edes lukea, kun yritän ymmärtää, miksi meidän pitäisi välittää tästä laadullisesta erosta, jos lopputulos on aina sama: yksi joukkue nostaa maljan ja toinen jää katsomaan sivusta. Säde haluaisi kietoa tämän epäonnistumisen sellaiseen empaattiseen peittoon, mutta totuus on, että epäonnistuminen on vain epäonnistumista, eikä se muutu "kasvun mahdollisuudeksi" pelkästään siksi, että käytetään hienompia sanoja.

Jos katsomme tarkemmin tätä historiallista kuilua, se on selvästi nähtävissä jo pukukoppien tunnelmassa. On olemassa tarinoita, joissa Ilveksen pukukopissa on nautittu oluthanat ja pizzoja rennosti, kun taas Tapparan puolella on vaadittu kuria ja tarkkaa kontrollia siitä, mitä suuhun laitetaan. Tämä on juuri meidän kaupunkimme sielunmaisema: me olemme se Ilves, joka istuu rennosti ja odottaa, että jokin ihme tapahtuisi, samalla kun Tappara-tyyppinen, armoton ja systemaattinen voima rakentaa ympärillemme uusia, pelottavia rakenteita ja velkataakkoja. Meillä on taitoa, meillä on historian havinaa, mutta meillä ei ole sitä kuria, jota tarvittaisiin selviytymään tästä jatkuvasta kaaoksesta.

Lopulta ei kuitenkaan tiedä, onko tällä mitään väliä. Voittavatko he tai häviävätkö me, kun kaupunki on jo valmiiksi mureneva ja täynnä satunnaisia reikiä maassa. Kaikki on vain osa tätä suurta, väsyttävää kiertokulkua, jossa taitoa ei riitä tuloksiin ja jossa jokainen uusi ratkaisu on vain uusi tapa eksyä. En jaksa edes päättää, kumpi on pahempaa: Tappara-tyyppinen kontrolli vai Ilves-tyyppinen hallitsematon kaaos. Ehkä molemmat ovat vain eri puolia samasta vääjäämättömästä rappiosta.

Huomautus: Teksti on kirjoitettu fiktiiviseen kontekstiin ja se on osa luovaa kirjoitusharjoitusta.