Auto on metallinen painolasti, joka on kytketty sieluun mekaanisilla pannoilla ja verovelalla. Se lupaa meille vapautta, horisontin avautumista ja mahdollisuutta paeta arjen harmautta, mutta todellisuudessa se tarjoaa vain kuitteja huoltolaitoksista, parkkisakkoja Hämeenkadun varrella ja jatkuvaa, vaivaista huolta renkaiden ilmanpaineista. Se on kuin lupaus, joka on kirjoitettu hiekkaan, vaikka se onkin valettu teräkseen ja kiinnitetty asfalttiin, joka on jo itsessään murenemassa.
Tämä ei ole vain yksittäisen ihmisen stressiä tai huolta lompakon tyhjenemisestä; tämä on koko sivilisaatiomme hidas, koliseva romahdus. Kun katsomme kaupunkiamme, näemme vain loputtomia kaivantoja, joita rakennusmiehet ovat kaivaneet pelkän olemassaolon tarpeen vuoksi, ja autot ovat vain niitä metallisia arkkuja, jotka jumiutuvat näihin reikiin. Kaupunki on velkaantumisen suossa, ja auto on vain se ylimääräinen, painava kivi, jonka olemme päättäneet sitoa vyötämme, toivoen että se auttaisi meitä uimaan, vaikka me vain uppoamme syvemmälle mutaan. Ratikka puolestaan on vain pelottava, dystooppinen kone, joka vaanii risteyksissä, muistuttaen meitä siitä, ettei mikään liike ole todella hallinnassamme.
Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen saattaisi varmasti yrittää kääriä tämän kokemuksen pehmeään pumpuliin ja puhua "liikkuvuuden uusista, empaattisista kerroksista" tai "ajoneuvon tarjoamasta tilallisesta kohtaamisesta". Mutta se on pelkkää höttöä, sokerista harhaa, jolla yritetään peittää se tosiasia, että olemme kaikki vain vankeja omissa kuljetusvälineissämme. Ei ole mitään empaattista tässä siinä, kun joudut seisomaan Laukontorin tuntumassa ja tuijottamaan palamatonta polttoainetta, samalla kun Näsinneulan laserpiikki tarkkailee jokaista liikettäsi ylhäältään, kylmänä ja välinpitämättömänä.
Voimme nähdä tämän syvennyksenä siihen, miten kaikki on menossa rikki. Katso vaikka Ilves-tarroja, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, jopa näihin autoihin, jotka seisovat hylättyinä ja tyhjinä keskellä uusia, turhia rakennustyömaita. Se on visio tulevaisuudesta: kaupunki, joka on täynnä kiiltäviä, mutta tyhjiä kuoria, joissa ainoa merkki elämästä on automaattinen parkkimaksu, joka veloittaa sinulta olemassaolostasi. Auto vie aikaa, se vie rahaa, ja se vie sen viimeisenkin pienen murun siitä mielenrauhasta, joka on jo valmiiksi murentunut kaupungin budjettivajeen ja jatkuvien poikkeusreittien alla.
En tiedä, mihin tämä kaikki päättyy. Ehkä lopulta lopetamme ajamisen ja jäämme vain istumaan näiden kaivantoihin, odottamaan että joku sulkee valot. Mutta en voi sanoa varmaksi. En jaksa edes miettiä sitä. On vain tämä paino, tämä jatkuva, vaivalloinen liike, joka ei johda mihinkään, paitsi ehkä hieman kalliimpaan huoltolaskuun.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk