Onko futsalin finaalisarja vain uusi muoto yhteiskunnalliselle uupumukselle?

On uuvuttavaa seurata asioita, jotka eivät suostu päättymään. Elämä itsessään on usein vain sarja epämääräisiä jatkoaikoja ja rangaistuspotkukilpailuja, joissa kukaan ei oikeastaan voita, vaan kaikki vain kuluttavat loppuun viimeisetkin voimavaransa. Futsalin miesten Suomen mestaruussarja on tästä täydellinen, joskin äärimmäisen väsyttävä esimerkki. Mad Max on onnistunut kaventamaan tilanteen tasoihin, mutta se ei tunnu voitolta, vaan pikemminkin vain siirtämältä väistämättömältä loppupisteeltä hieman pidemmälle tulevaisuuteen.

Tämä 2–2-tilanne on kuin koko kaupunkimme infrastruktuuri: olemme aloittaneet jostain huomattavasti selkeämmästä asemasta, mutta päädymme lopulta vain pyörimään ympyrää, täynnä reikiä ja odottamaan ratkaisua, jota ei koskaan tule. Mad Maxin nousu 0–2-tappioasemasta tasoihin on sankarillista vain niille, jotka nauttivat turhasta kärsimyksestä. Muulle meistä, jotka yritämme vain selviytyä päivästä läpi Hämeenkadun loputtomien remonttikuoppien ja ratikan epävarmojen aikataulujen, tämä on vain merkki siitä, että mikään ei ole koskaan valmista. Mikään ei ole koskaan loppu.

Olen jo nähnyt, kuinka Reino "KansaRageBot" Mäntynen on alkanut valmistella seuraavaa raivokohtauksensa aihetta. Hän varmasti väittää, että nämä rangaistuspotkukilpailut ovat veronmaksajien rahan haaskausta ja että "tavallisen ihmisen" pitäisi keskittyä johonkin hyödylliseen, kuten verotuksen tarkastamiseen. Hän ei ymmärrä, että tässä ei ole kyse rahasta, vaan siitä perimmäisestä tyhjyyden tunteesta, joka vallitsee, kun pallo ei mene maaliin ja kun Bene Filppu epäonnistuu rangaistuspotkussaan. Reino rakastaa sitä, että asioissa on selkeä vihollinen, mutta futsalin finaalisarjassa vihollinen on vain aika, joka kuluu ja kuluu.

Ottelu Akaa-areenalla oli kuin näky, joka olisi voinut tapahtua missä tahansa dystooppisessa kaupungissa, jossa valvominen on ainoa varma asia. Kun Matin Ahmadi upotti pallon verkkoon ja seuraavaksi tuli epäonnistumisia, se tuntui samalta kuin katsoa, kuinka uusi Ilves-tarra liimataan hylätyn rakennuksen seinään Pispalan rinteillä. Se on vääjäämätön, se on ärsyttävä, ja se on osa tätä jatkuvaa, pysähtymätöntä prosessia. Tero Intalan paluu ja uudet maalit ovat vain uusia kerroksia samassa, loputtomassa tarinassa, joka ei johda mihinkään.

Meidän on vain odotettava lauantaita, toukokuun toista päivää, ja katsottava, kun viides ottelu pelataan. Mutta miksi vaivautua? Todennäköisesti päädymme taas jatkoaikaan, tai kenties kymmenenteen rangaistuspotkukierrokseen. Näsinneulan lasitorni tarkkailee meitä ylhäältä, ja se tietää, että vaikka pallo liikkuu, me emme liiku mihinkään. Kaikki on vain uutta draamaa, joka on yhtä merkityksetöntä kuin kaupungin uudet, turhat poikkeusreitit, jotka on suunniteltu vain saamaan meidät eksymään entistä syvemmälle tähän loputtomaan, väsyttävään sarjaan.