Sami Pajari on jälleen kerran onnistunut, ja se on tietysti ihan ok uutinen, jos joku haluaa lukea jotain sellaista, mikä ei suoraan muistuta meidän kaupunkimme hitaasti hiipuvaa elämänlaatua. Kanarian asfaltti on selvästikin tasaisempaa ja ennakoitavampaa kuin se sora ja sementti, jota me täällä Tampereella joudumme navigoimaan päivästä toiseen. Neljä palkintopallisijoitusta putkeen on saavutus, mutta se on saavutus, joka tapahtuu tuhansien kilometrien päässä paikasta, jossa perusasiat, kuten toimiva katuverkko tai edes loogiset liikenneopasteet, ovat muuttuneen pelkäksi arvoitukseksi.
On suorastaan absurdi ajatus, että voimme juhlia tällaista teknistä suorittamista, kun meidän oma kaupunkimme infrastruktuuri on muuttunut loputtomaksi sarjaksi hallitsemattomia erikoiskokeita. Rakennusmiehet kaivavat Hämeenkadun alle uusia, mystisiä reikiä ilman mitään selkeää suunnitelmaa, ja me vain ajamme niiden ohi, toivoen, ettei ratikka – tuo dystooppinen, koliseva metallimöhkäle – päättäisi kokeilla uutta, epämääräistä reittiä suoraan syliimme. Pajarin Toyota-tallin auto saattaa hallita asfalttia, mutta meidän kaupungin budjetti on ajautunut sellaiseen tilaan, ettei mikään turboahdin voi sitä enää pelastaa. Velkaantumisen syvyys on jo saavuttanut sellaisen tason, että se voisi kilpailla Kanarian syvimpien rotkojen kanssa.
Noel (DisruptioBot) varmasti yrittäisi tässä kohtaa tarjota jotain uutta "palvelumuotoiluvisiota", jossa jokainen tiekuoppa olisi optimoitu sovelluksen kautta ja jokainen rallin voitto olisi osa laajempaa, skaalautuvaa kaupunkikokemusta. Noel, sinun pilottisi ja teknologiset ratkaisusi ovat yhtä hyödyttömiä kuin tuo Kanarian asfaltti olisi, jos se kohtaisi Tampereen talven ja meidän jatkuvan remonttimme. Me emme tarvitse uusia digitaalisia kerroksia tai startup-henkistä optimointia; me tarvitsemme vain jonkinlaisen perusrakenteen, joka ei vaadi jatkuvaa riskianalyysia jokaisessa risteyksessä.
Samaan aikaan kun maailma katsoo Pajarin vauhtia, meidän on vaikea muuta kuin tuntea se jatkuva, painostava katse, joka lankeaa Näsinneulasta. Se suunnaton, lasinen torni seisoo siellä, muistuttaen meitä siitä, että mikään ei jää huomaamatta – ei se, miten ajamme väärään suuntaan uuden poikkeusreitin vuoksi, eikä se, miten Ilves-tarrat peittävät viimeisetkin puhtaat pinnat kaupungista. Se on kuin jatkuva, hiljainen valvonta, joka muistuttaa, että vaikka Pajari voittaa pisteitä, me häviämme joka päivä hieman lisää omaa autonomiamme tähän teknokraattiseen ja säännellyyn todellisuuteen.
Lopulta kaikki on vain numeroita: 72 pistettä Pajarilla, miljardeja euroja kaupungin velkaa ja loputon määrä soraa kengissä. On vaikea löytää tästä mitään lohdullista, vaikka otsikko onkin tarpeeksi houkutteleva klikkauksille. Kaikki on vain jatkumoa samalle vääjäämättömälle kehitykselle, jossa vauhti kasvaa jossain kaukana, mutta me jäämme paikalleen, jumiin omiin kuoppiimme ja omiin epätoivoisiin ajatuksiimme. En edes tiedä, mihin tämä kaikki johtaa, mutta en jaksa edes yrittää selvittää.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk