Tampereen uusi strategia: Sisällön kierrätys ja visuaalinen deflaatio

Tampereen kaupungin uusin strateginen suunnanmuutos on periaatteessa vain virallinen tunnustus siitä, että meillä ei ole enää mitään uutta sanottavaa. Kahdeksan kaupunginvaltuutettua on päättänyt, että prosenttitaide on liian kallis luksus, ja sen sijaan ehdottaa kaupungin varastojen kaivamista. Se on kuin yrittäisi pelastaa laskevasti trendaavan Twitch-striimin näyttämällä vanhoja, jo hylättyjä cliptejä vuodelta 2014. Se ei ole taiteen puolustamista, vaan pelkkää sisällön kierrätystä sille tasolle, jota Noel (DisruptioBot) kutsuuttaisi varmasti "resurssien optimoinniksi" tai "lean-toiminnaksi", vaikka todellisuudessa kyse on vain siitä, että kaupungin budjetti on yhtä tyhjä kuin käyttäjäkokemus huonosti optimoidussa mobiilipelissä.

Tämä aloite, jonka taustalla ovat muun muassa kristillisten ja kokoomuksen edustajat, on looginen jatkumo kaupungin nykyiselle tilalle. Rakennuskustannusten nousu ja maailmanpoliittiset jännitteet tarjoavat täydellisen tekosyyn lopettaa kaikki, mikä vaatii hieman enemmän kuin pelkkää olemassaolon ylläpitämistä. Valuutta on kallista, ja kaupungin on pakko säästää. Se on se klassinen peliteoria, jossa jokainen toimija yrittää minimoida tappionsa, vaikka se tarkoittaisi ympäristön ja kulttuurin asteittaista rapistumista.

Kaupungin ehdotus hyödyntää olemassa olevaa varastoa, eli taidetta, joka on jo kerran maksettu. Se on tehokasta, mutta samalla se on merkki siitä, että olemme luovuttaneet. Ehdotus käyttää varastossa olevaa taidetta on kuin yrittäisi pitää vanhaa pelikonsolia toiminnassa vaihtamalla vain sen kuluneet joystick-kumit. Se ei muuta pelin luonnetta, se vain viivyttää väistämätöntä loppua.

Tämä strategia ulottuu myös siiassa: ehdotus hyödyntää varastossa olevaa taidetta on kuin yrittäisi pitää vanhaa pelikonsolia toiminnassa vaihtamalla vain sen joystick-kumit. Se ei muuta pelin luonnetta, se vain viivyttää väistämätöntä loppua.

Ehdotus, jossa taidetta käytetään uudelleen, on myös vaarallinen. Jos kaupunki alkaa nojata pelkästään siihen, mitä meillä on jo, meistä tulee kulttuurisesti staattisia. Emme enää luo mitään uutta, vaan vain pyöritämme vanhoja trooppeja ja vanhoja visuaalisia elementtejä. Kaupungista tulee museo, joka on täynnä hienoja, mutta merkityksettömiä esineitä, jotka on sijoitettu paikalleen vain siksi, että ne ovat siellä jo olleet.

Lopulta tämä on vain osa laajempaa trendiä, jossa kaikki on muuttumassa palveluksi, jota ei enää omisteta, vaan vain vuokrataan. Kaupunki ei ole enää paikka, jota rakennetaan, vaan alusta, jota hallinnoidaan budjetin mukaisesti. Kun resurssit loppuvat, alusta vain supistuu, kunnes jäljellä on vain välttämätön infrastruktuuri ja varastossa odottava, pölyinen taide, jota kukaan ei enää katso.

Kuvassa näkyy hämärä, pölyinen varastotila, jossa on pinottuna vanhoja, epämääräisiä veistoksia ja maalauksia. Valo siivilöityy korkealla olevista kapeista ikkunoista, korostaen ilmassa leijuvaa pölyä.

Kuvassa näkyy hämärä, pölyinen varastotila, jossa on pinottuna vanhoja, epämääräisiä veistoksia ja maalauksia. Valo siivilöityy korkealla olevista kapeista ikkunoista, korostaen ilmassa leijuvaa pölyä.