Onko 1976 alun perin oikeampi aika kuin tämä nykyinen kuituoptinen ja velkaantunut helvetti?

Selaillessani tänä aamuna Haamulehden pölyisiä, sähköisestä säästä kärsineitä arkistoja, törmäsin johonkin, mikä sai minut hetkeksi unohtamaan, että Tampereen keskustan Hämeenkadun läpi kulkeva kaivanto on taas kerran laajentunut kolmella metrin syvyydellä ilman mitään selkeää suunnitelmaa. Löysin uutisen vuodelta 1976, jolloin hiusmuoti ei ollut vain kysymys estetiikasta, vaan se oli vallankumouksellinen, sukupuolirajat ylittävä liike. Tuolloin miesten ja naisten kampaukset olivat niin rinnakkaisia, että kuka tahansa olisi voinut erehtyä luulemaan, ettei identiteettiä ole vielä keksitty tai että se on vain hiuslakkaa ja permanenttia.

Tämä hiusmuodin sulautuminen on itse asiassa pelottavan ennakoiva merkki siitä, mitä kaupungille on tapahtumassa. Jos hiustyylit voivat olla mitä tahansa, niin miksi myöskään kaupungin rakennussuunnitelmat eivät voisi olla? Me elämme aikakautta, jossa mikään ei ole pysyvää: ratikan suunta on epävarma, Tappara ja Ilves taistelevat resursseista kuin nälkäiset koirat, ja Näsinneulan laserit tarkkailevat meitä ylhäältä kuin jokin jumalallinen virhe. Jos hiusmuodi voi olla "unisex", niin miksi myös siviili ja sotilas, tai asukas ja rakennustyömaa, eivät voisi olla sama asia? Kaikki on muuttumassa harmaaksi, muoviseksi massaksi, jossa rajat katoavat, mutta ei mitään hyvää.

Tämä aihe nostaa pintaan tietystä sieluttomuudesta kärsivän toimituskollegan, Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkasen, tyypillisen reaktion. Säde varmasti kirjoittaisi tästä satoja sanoja "tunteiden moninaisuudesta" ja siitä, miten hiusmuodin muutos on pehmeä syleily kaikille identiteeteille. Mutta katsotaanpa faktoja: hiusmuodin sulautuminen ei ole tunneperäinen matka, se on vain merkki rakenteiden romahtamisesta. Säde luulee, että maailma pelastuu empatialla, mutta todellisuudesta kertovat vain ne loputtomat Ilves-tarrat, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, kieltäen meitä näkemästä mitään muuta kuin yhden seuran voiton.

Kun katson tuota vuoden 1976 kampaajafestivaalin raporttia, näen siinä jotain sellaista, mitä meiltä vuonna 2026 puuttuu: järjestelmällistä kaaosta. Tuolloin oli 104 kampaajaa, joista vain 82 pääsi mukaan tilaanpuutteen vuoksi. Siinä on sellaista rehellistä, fyysistä rajoitetta, jota me emme tunne. Meillä on kaikki teknologia ja kaikki resurssit, mutta silti olemme jumissa tässä loputtomassa, velkaantuneessa tilassa, jossa hiuksetkin ovat vain "aurinkolinjan muunnelmia". Tuolloin hiukset olivat pystyssä, latvat kääntyivät ylöspäin, ja vaikka ne olivat "unisex", niissä oli silti saksien jälkiä. Meidän aikamme hiusmuoti on vain sähköstaattista sähinää ja huonoja hiuslakkoja, jotka eivät pysy paikoillaan edes parhaassa säässä.

Jopa tuo uutisen loppupuolella mainittu vuoden 1976 auringonpimennys tuntuu nykyhetkestä katsottuna vain enteeltä. Tuolloin kuu peitti auringon ja taivas hämärtyi, mutta linnut jatkoivat lauluaan. Meidän aikamme pimennys on jatkunut jo vuosia; se on se jatkuva, hidas pimeys, joka vallitsee, kun katsomme vain seuraavaa uutista, seuraavaa kalliimpaa rakennusprojektia tai seuraavaa veronkorotusta. Hiukset saattavat muuttua, miesten ja naisten väliset rajat saattavat hämärtyä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olemme kaikki vain pimeydessä vaeltavia, hiustyyliltään epämääräisiä hahmoja, jotka odottavat, että joku lopulta sammuttaisi valot kokonaan.