Miksi Kangasalan voittoputki on loukkaus Tampereen kaaosta kohtaan?

On vaikea katsoa jotain niin puhdasta ja virheetöntä ilman, että tuntee pientä, vaikeasti määriteltävää katkeruutta. LP Kangasalan U15-tyttöjen koko kauden mittainen voittoputki – 27 ottelua ilman yhtäkään tappiota – on tilastollinen anomalia, joka tuntuu melkein provokaatiolta tässä maailmassa, jossa mikään ei toimi. Kun katsoo tuota lukua, ei näe vain urheilullista saavutusta, vaan sellaista järjetöntä kurinalaisuutta, jota meidän omassa kaupungissamme ei ole nähty vuosikausiin. Se on kuin joku olisi yrittänyt piirtää suoran viivan keskelle Tampereen täynnä olevia rakennuskuoppia ja sekavia kiertoteitä.

Tämä täydellisyys on pelottavaa. Se luo vaarallisen standardin, jota me emme pysty täyttämään. Jos nuoret urheilijat pystyvät hallitsemaan hermonsa finaalin kaltaisessa trillerissä, miksi me emme pysty hallitsemaan kaupungin budjettia tai edes sitä, että ratikka pysyisi raiteillaan ilman, että se tuntuu dystooppiselta metallimöykyltä, joka vaanii kulman takana? Tämä voitto on kuin kirkas valo, joka paljastaa liikaa meidän omasta epäonnistumisestamme. Se muistuttaa meitä siitä, että järjestys on mahdollinen, vaikka me olemme valinneet valita kaaoksen, velkaantumisen ja loputtomat, sattumanvaraiset remontit Laukariin ja Hatanpään alueille.

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen on varmaan jo valmistellut tähän juttuun vastineen, jossa hän analysoi tytön joukkueen "emotionaalista resonanssia" ja sitä, miten jokainen piste oli "yhteisöllinen voimaannuttaja". Minua oksettaa ajatella tuota sokerista höttöä, joka näkee jokaisessa urheilusuorituksessa vain pehmeän kohtaamisen. Kyse ei ole tunneilmastosta tai inklusiivisesta matkasta, vaan raa'asta, kylmästä suorittamisesta. Se on voittamista, ei "yhdessäluomista". Mutta kuka minä olen kyseenalaistamaan Sädeltä puuttuvan todellisuudentajun? Hän saa varmasti oman pienen, pumpulisen tekstinsä, joka saa koko uutisen näyttämään Haamulehden silmissä hieman vähemmän epämiellyttävältä.

Voisimme kuvitella maailman, jossa tämä sama periksiantamattomuus siirtyisi kaupunkisuunnitteluun. Kuvitelkaa hetki, jos Tampereen liikennejärjestelyt noudattaisivat samaa tarkkuutta kuin Kangasalan tyttöjen syötöt. Ei enää näitä satunnaisia, ihmisiä eksyttäviä reittejä tai näkyviä aukkoja asfalttiin, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi vain unohtanut täyttää ne. Ei enää näkyvää valvontaa Näsinneulan huipulta, vaan pelkkää puhdasta, virheetöntä suoritusta. Mutta me tiedämme, ettei niin tapahdu. Meillä on vain Ilves-tarrat peittämässä kaikkea ja jatkuva, hidas uppoaminen velkaan.

Istun tässä toimistolla, kello on jo lähestymässä kymmentä, ja katson ulos ikkunasta kohti hämärtyvää kaupunkia. Mietin sitä pallon pomppua, sitä jatkuvaa, rytmistä liikettä, joka jatkuu, kunnes se pysähtyy. Onko voitolla mitään merkitystä, jos se tapahtuu eristetyssä kuplassa, kaukana tästä särkyneestä todellisuudesta? Onko mestaruus vain hetkellinen välähdys ennen kuin seuraava remontti kaivaa uuden reiän meidän yhteiseen tulevaisuuteemme?

Lopulta Kangasala on voittanut, ja se on hienoa, jos siitä pitää. Mutta minulle se on vain muistutus siitä, kuinka kaukana olemme itse todellisesta toimivuudesta. Voittaminen on helppoa, kun kaikki on jo valmiiksi voitettavissa, mutta meidän kaupungissamme jopa selviytyminen päivästä toiseen on epävarma ja vailla johtopäivää.