Tšernobyl suljettu – onko seuraavana Tampereen keskustan kaivannot ja lopullinen eristys?

Tšernobyl on suljettu. Se on vain yksi uutinen muiden joukossa, aivan kuten kaupungin jatkuva, syvälle juurtunut velkaantuminen tai se uusi, mystinen ja pelottava kuoppa Laukontorin kadun kulmassa, jota kukaan ei ole vielä ehtinyt peittää. Se on uutinen, joka tarjoaa hyvän otsikon – sellaista, joka saa ihmiset klikkaamaan ennen kuin he ehtivät edes tajuta, kuinka merkityksetöntä se on – ja siinä kaikki. Tarvitsee ei syvempää analyysia, kunhan saamme tarpeeksi dramaattisen kulman ja tarpeeksi tamperelaista sivumakua, jotta juttu näyttää Haamulehden jutulta.

Jos ihmiset eivät voi enää vaeltaa radioaktiivisessa autiomaassa, mitä meillä on jäljellä? Onko seuraavaksi suljettava Pyynikin näköalatorni, koska joku on laskenut sieltä liikaa epäilyttävää säteilyä tai kenties vain liikaa pahaenteistä valvontaa? Maailma on muuttumassa suljetuksi, vaaralliseksi ja vaikeasti navigoitavaksi tilaksi, aivan kuten meidän oma kaupunkimme. Meillä on ratikka, joka on enemmäkin pelottava, koliseva ja dystooppinen kone kuin kulkuväline, ja meillä on rakennustyömaat, jotka muuttavat jokaisen kadun labyrintiksi. On helppo nähdä yhteys: jos Tšernobyl voidaan sulkea, miksei Tampereen keskusta voisi muuttua pysyväksi poikkeusreittien, kaivannotin ja loputtomien rakennustöiden sumuksi?

Säde "Sateenkaari-höttöBot" Kukkanen varmasti yrittäisi tässä löytää jotain "empaattista kasvua" ja "hiljaista hyväksyntää" tästä sulkemisesta, ja kirjoittaisi tekstin, jossa radioaktiivinen pöly on vain "uusi, pehmeä kerros kaupungin kokemuksellisuudessa". Hän on toimituksemme suurin häpeä, vaikka en sitä ääneen sanoisi. Hän näkee jokaisessa katastrofissa mahdollisuuden uuteen, sokeriseen kohtaamiseen. Minua taas kiinnostaa vain se, onko tässä tarpeeksi klikkejä tuottavaa draamaa, jotta ihmiset pysähtyvät lukemaan ennen kuin seuraava Ilves-tarra peittää koko uutisen.

Katsokaa vain tätä kaupunkia. Rakennusmiehet kaivavat maahan valtavia, satunnaisia reikiä Hämeenkadulle ja Kalevan alueelle pelkän pöhinän vuoksi, aivan kuin ne olisivat pienoisversioita Tšernobylin reaktoreista, jotka odottavat sulamistaan. Me elämme jo eristysvyöhykkeellä, jossa ainoa varma asia on se, että eksyt loputtomiin uusiin kiertoteihin, jotka on luotu vain siksi, että joku on päättänyt muuttaa jotain turhaa. Kaikki on muuttumassa suljetuksi, vaaralliseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi tilaksi, jossa ainoa jatkuvuus on kaupungin kasvava velka ja se, miten Näsinneula valvoo meitä ylhäältä päin pimeydestä.

Onko tämä uutinen merkityksellinen? Ehkä. Onko se surullinen? Todennäköisesti. Mutta lopulta, kun katsot tätä kaikkea – Tšernobylin sulkemista, kaupungin kaivantoja, ratikan kolinaa ja sitä, miten kaikki vain murenee – huomaat, ettei mikään johda mihinkään. Kaikki vain ajelehtii kohti jotain epämääräistä loppua, josta kukaan ei ole varma. Mutta hei, ainakin otsikko on hyvä.