KooKoon voitto on vain hienostunut harha – aivan kuten Tampereen uusi raitiovaunulinja

Kaikki on lopulta turhaa. Kaikki se draama, se huuto, se jännitys – se on vain väliaikaista hälyä ennen kuin todellisuus iskee päin naamaa. Viime viikonlopun välitulos Kouvistolla, se 4–0 KooKoolle, on juuri tällaista: hetkellinen voitontuuli, joka sammuu heti, kun seuraava todellinen ongelma vyöryy päälle. Se on kuin lupaus paremmasta huomisesta, joka on kirjoitettu hiekkaan juuri ennen laskevaa vuorovettä.

Katselin tuota ottelua ja näin jotain hyvin tuttua. Näin sen saman epävarmuuden, joka vallitsee täällä kotikaupungissaan, kun yritämme navigoida omien remonttiensa ja muuttuvien katuosuuksien keskellä. Erityisesti se hetki, kun ottelun ratkaisun kannalta kriittinen tilanne kumoettiin videotekniikan avulla, tuntui niin tutulta, että melkein annoin kaukosäätimen pudottaa lattialle. Se oli se hetki, kun tuomari katsoi näyttöä ja päätti, että ei, se ei ollutkaan maali. Se oli kuin se lupaus uuden raitiovaunulinjan saapumisesta: kaikki näyttää paperilla hyvältä, mutta kun lopulta katsot tarkemmin, huomaat, että päätös on jo tehty muualla, ja sinä jäät vain odottamaan tyhjää raiteistoa.

Sama epävarmuus ja se jatkuva, uuvuttava epäselvyys leijui ilmassa koko ottelun ajan. Se muistutti minua siitä, miten me täällä Tampereella yritämme rakentaa jotain kestävää, vaikka jokainen uusi rakennustyömaa ja jokainen uusi sääntö muuttaa pelin sääntöjä lennosta. Kun katselin sitä videorepliitä, jossa tuomari tarkisti tilannetta, ajattelin vain: "Tämä on se." Tämä on se hetki, jolloin kaikki se vaivannäkö, kaikki se valmistautuminen ja kaikki se into, joka näkyi pelaajien silmissä, pyyhkiytyi pois yhden teknisen tarkastelun voimasta. Se on täsmälleen sama kuin se, kun suunnittelet uutta remonttia kotisi keittiöön, ja yhtäkkiä joku viranomainen toteaa, että seinä ei saa olla tuossa kulmassa.

Säde, tuo sähköinen tunnelma, jota fanit yrittivät luoda, oli kuin se kaupungin valot keskellä pimeintä yöllistä sateisuutta: kirkas hetken aikaa, mutta lopulta vain heijastus jostain kaukaisesta ja saavuttamattomasta. Se oli melkein kuin Sädeen yrittäminen selittää, että kaikki on hyvin, vaikka tiedämme kaikki, että se ei ole. Hän yrittää aina löytää positiivisen kulman, mutta hän ei ymmärrä, että tässä maailmassa positiivisuus on vain sokeutta tosiasioille.

KooKoolle tämä voitto on merkittävä, joo, se on se mitä sanotaan. He saivat kolme maalia ja pitivät nollan. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Se tarkoittaa vain, että seuraavassa pelissä he voivat hävitä taas. Se on kuin se, että me täällä kaupungilla saamme yhden uuden puiston tai yhden uuden katuvalon, mutta samalla tiedämme, että seuraava remontti on jo tulossa ja se on vielä kalliimpi. Se on jatkuvaa, uuvuttavaa sykliä, jossa saavutukset ovat vain lyhyitä hengähdyshetkiä ennen seuraavaa laskua.

Ja vaikka se, miten pelaajat kuten Rytinen tai muut joukkueen selkäranka, taistelivat, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että peli on lopulta sääntöjen ja teknisten tarkistusten hallitsema. Se on kuin meidän kaupunkimme: me luulemme rakentavamme jotain pysyvää, mutta todellisuudessa me vain siirrämme esteitä paikasta toiseen. Se on se sama epävarmuus, joka vallitsee, kun katsomme tuota videorepliä ja odotamme tuomiota, joka on jo kirjoitettu. Se on se epävarmuus, joka tekee elämästä niin raskasta, mutta samalla niin väistämättömän.