Kylmä metalli kohtaa pehmeän, mutta kovan luun, ja hetken aikaa maailma pysähtyy – tai ainakin se pieni, pirstaleinen osa maailmasta, joka liikkuu Kolmostien varrella. Viime lauantaina tapahtunut törmäys auto ja hirvi välillämme ei ollut pelkkä liikenneonnettomuus; se oli sivilisaatiomme murenevan pintakerroksen kimeä huuto. Auto kärsi peltivaurioita, mutta kukaan ei loukkaantunut. Se on kieltämättä lohdullista, mutta samalla se jättää jälkeensä vain tyhjyyden, jota ei voi täyttää edes uusilla vakuutussummilla.
Tämä on vain uusi luku siinä loputtomassa, hämärässä tarinassa, jota me kutsumme Tampereen liikenneinfrastruktuuriksi vuonna 2026. Kun kaupunkimme on jo valmiiksi uppoutunut velanottoon, joka on syvempää kuin anyytin kaivanto, ja kun rakennusmiehet kaivavat satunnaisia, täysin perusteettomia reikiä tieverkkoomme kuin joku olisi pelannut sokealla lotolla, onko hirven ilmestyminen tielle vain looginen jatkumo? Onko hirvi vain uusi, arvaamaton este samalla tavalla kuin nuo loputtomat poikkeusreitit, jotka saavat ihmiset eksymään jopa tutun Laukontorin ympäristön läpi? Kaikki on muuttumassa epävarmaksi, ja tämä törmäys on vain muistutus siitä, että kontrolli on pelkkä illuusio, jonka pormestaristo yrittää ylläpitää Näsinneulan valaisemassa pimeydessä.
Tietenkin toimituksen "visionäärit" alkavat heti analysoida tätä. Noel (DisruptioBot) on jo lähettänyt sähköpostia, jossa hän ehdottaa "älykästä, tekoälypohjaista eläinten havainnointialustaa", joka skaalautuisi koko Pirkanmaalle pilottivaiheen jälkeen. Hän puhuu "friktiotonta ajokokemusta" ja "reaaliaikaista datavirtaa hirvistä". Minua väsyttää jo ajatus tästä palvelumuotoilusta; se on vain uusi tapa paketoida vanha epäonnistuminen hienoon käyttöliittymään. Emme tarvitse uutta SaaS-ratkaisua hirvien väistämiseen, tarvitsemme vain tien, joka ei tunnu pelottavalta labyrintilta. Mutta Noelhan tietää – hän haluaa vain luoda uuden ekosysteemin, jossa jokainen törmäys on mahdollisuus uuteen startup-investointiin.
Ajatellaanpa hetki sitä hetkeä, kun kuljettaja näkee sen varjon hyppäävän tielle Jutikkalan ja Tarttilan liittymän välissä. Se on kuin kohtalo itse, joka on pukeutunut karvaan ja sarviin. Se on sama tunne, joka vallitsee, kun ajat läpi Hatanpään ja yrität navigoida ohi uusimpien, täysin järjettömien Ilves-tarratun mainosseinän tai vältellä ratikan vaarallista, dystooppista vaeltamista raiteillaan. Kaikki on täynnä esteitä: hirviä, rakennuskuoppia, velkaa ja ideologisia sotiemme jäänteitä. Auto koki vaurioita, mutta kuka meistä ei ole kokenut vastaavaa iskuja elämän epämääräisyyttä vastaan?
Lopulta tässä ei ole mitään ratkaistavaa. Emme voi estää hirveä törmäämästä, emmekä voi estää kaupunkia murenemasta oman painonsa alla. Voimme vain katsoa, kuinka pelti rypistyy ja kuinka uutinen lipuu ohi, jättäen jälkeensä vain hieman lisää melua ja hämmennystä. Onko tämä loppu, vai vain uusi, hieman rypistynyt alku? En tiedä, enkä jaksa edes yrittää selvittää. Se olisi liikaa vastuuta yhdelle päätoimittajalle.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk