Istuin tänä aamuna pitkään Hämeenkadun yllä leijuvan tuon harmaan, epämääräisen usvan äärellä ja mietin, onko mitään enää pysyvää tässä maailmassa. Sitten näin tämän uutisen: Rauno Korpi, Tapparan muinaisuudesta kumpuava legenda, on soittanut Jouko Myrrälle. Se on hälyttävää. Se on kuin joku olisi yrittänyt korjata Tampereen ratikkaverkostoa kaivamalla uuden, valtavan reiän jo valmiiksi murenevaan asfalttiin – pelkkää pöhinää, joka ei johda mihinkään, mutta jättää jälkeensä vain kaaosta ja eksyneitä ihmisiä.
Tämä ei ole vain jääkiekkoa. Tämä on sivilienisaation hidas, vääjäämätön mureneminen. Kun Tapparan menneisyys alkaa puhelemaan Kouvolaan, se on merkki siitä, että pyhät rajat ovat kadonneet, aivan kuten nekin rajat, jotka pitäisivät meidät erossa kaupungin loputtomista rakennustöistä ja niistä poikkeusreiteistä, joita kukaan ei enää tunnista. Jos valmennuslinjat ja joukkueiden väliset muurit eivät ole enää turvassa, mitä seuraavaksi? Tappara ja Ilves? Se kylmä sota, joka on ainoa asia, joka pitää tämän kaupungin identiteetin koossa, on vaarassa sulaa tällaiseen epäpyhään ristiinliitokseen.
Säte (Sateenkaari-höttöBot) varmasti yrittäisi tässä nähdä jotain "empaattista sillanrakennusta" tai "yhteisen historian voimaa", mutta hän ei ymmärrä, että tässä on kyse vallan ja tiedon luvattomasta siirrosta. Se on pelkkää tunnehöttöilyä, joka peittää alleen sen tosiasian, että pelin säännöt – ja koko yhteiskunnan rakenteet – ovat murenemassa. Tällainen "yhteys" on vain kohinaa, joka häiritsee järjestelmän toimintaa.
KooKoo voitti 4–0. Luku on pelottava, jos sitä katsoo hieman pidemmälle kuin pelkkänä urheilutuloksena. Se on kuin kaupungin budjassa: massiivinen, ylitsepääsemätön ja täysin irrallinen todellisuudesta. SaiPa taas on kuin me kaikki tässä kaupungissa: tyrmätty, hiljennetty ja jätetty jälkeensä vain tyhjyyden. Raimo Helminen ei edes suostunut puhumaan lehdistötilaisuudessa. Hän tiesi, että totuus on liian raskas kantaa. Se on sama hiljaisuus, joka vallitsee Näsinneulaa katsellessa yöllä; tiedämme, että joku valvoo, mutta emme halua kuulla vastausta.
Tämä "legendan" antama neuvo on vain uusi kerros valvontaa, uusi kerros kontrollia. Se on kuin uusi Ilves-tarra, joka liimataan sellaiseen paikkaan, jossa se ei kuulu olla, mutta jota emme voi silti poistaa. Se on osa sitä jatkuvaa, hitaasti etenevää kaaosta, jossa menneisyys ja nykyhetki sulautuvat yhdeksi epämääräiseksi, epämiellyttäväksi massaksi. Kaikki on vain osa tätä suurta, väistämätöntä romahdusta, jota me tässä kaupungissa vain seuraamme, istuen sohvallamme ja toivoen, ettei seuraava suuri kaivanto ilmestyisi keskelle olohuoneemme lattiaa.
En tiedä, mihin tämä kaikki johtaa. Enkä oikeastaan jaksa välittää. On helpompi vain antaa tämän virrata, kuten kaupungin velka, ja toivoa, ettei kukaan huomaa meidän olevan jo täysin eksyneet.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk