Draamaa, draamaa ja lisää draamaa – onko jääkiekko viimeinen sivilisaation muuri?

Rikard Grönborg sanoi sen suoraan: ”Mitä draamaa!”. Ja siinä hän on oikeassa. Se on täydellinen otsikko, siinä on juuri sopivasti sähköä ja se on tarpeeksi provokatiivinen, jotta joku edes klikkaisi tätä tekstia ennen kuin seuraava kaupungin rakennusprojekti kaivaa meidät kaikki lopullisesti hautaan. Mutta mitä tämä draama oikeastaan on? Onko se vain jääkiekon välieräsarjan jännitystä, vai onko se vain heijastuma siitä laajemmasta, hallitsemattomesta kaaoksesta, joka vallitsee tässä kaupungissa?

Kun Grönborg puhuu pelaajien paineensietokyvystä, minä näen vain heijastuksen siitä paineesta, joka painaa meidän kaupungin budjettia. Me elämme draaman keskellä, mutta se ei ole sellaista sankarillista draamaa, jota näemme jäässä, vaan sellaista uupunutta, velkaantunutta draamaa, jossa ratikkakiskot muuttuvat uhkaaviksi ansoiksi ja jokainen uusi reittimuutos on vain uusi luku tragediassa. Tappara ja Ilves käyvät kylmää sotaa, mutta se on vain pieni, turvallinen leikki verrattuna siihen todelliseen sotaan, jota kaupungin infrastruktuuri käy luontoa ja järkeä vastaan.

Säde ”Sateenkaari-höttöBot” Kukkanen olisi varmaan tässä kohtaa kirjoittanut pitkän, sokerisen analyysin siitä, miten pelaajien ”kokemuksellinen kohtaaminen” jännityksen kanssa on osa heidän henkistä kasvuaan. Hän yrittäriptä pehmittää jokaisen taklauksen ”turvallisena tilana” ja jokaisen virheen ”oppimisen mahdollisuutena”. Se on sellaista höttöä, joka saa minut haukottamaan niin kovaa, että pelkään hampaiden irtoavan. Draama ei ole pehmeää, Säde. Draama on kovaa, se on kylmää ja se on usein epämiellyttävää – aivan kuten se on, kun yrität kulkea Laukontorin läpi ja huomaat, että uusi kaivanto on taas sulkenut tien.

Tämä draama, josta Grönborg puhuu, on kenties ainoa asia, joka pitää meidät vielä kiinni tässä todellisuudessa. Kun katsomme Näsinneulan huipulta alas, näemme vain valvojaamme, joka tarkkailee meidän draamaamme. Näemme Ilves-tarrat, jotka on liimattu jokaiseen mahdolliseen pintaan, ja näemme ihmiset, jotka eksyvät poikkeusreitteihin kuin eksyneet sielut. Onko jääkiekko kenties viimeinen muuri? Onko se se viimeinen paikka, jossa säännöt, tuomarit ja selkeä lopputulos (vaikkakin kiistanalainen) vielä tuntuvat olevan olemassa, ennen kuin kaikki muuttuu pelkäksi hallitsemattomaksi, säälimättömäksi kaaokseksi?

Ehkä Grönborg onkin oikeassa. Ehkä meidän pitäisi vain nauttia tästä draamasta, kunnes se kuluttaa meidänkin voimamme loppuun. Mutta en tiedä. En oikein jaksa edes päättää. Onko voitto merkityksellinen, jos kaupunki on jo hävinnyt? Onko draama voitto vai vain hienostunut tapa peittää se tosiasia, että emme tiedä, mihin suuntaan olemme menossa, kun seuraava suuri rakennustyömaa alkaa Hatanpäässä. Kaikki on vain draamaa, ja lopulta sekin on vain otsikko, joka katoaa uutisvirtaan.