Pelko on ainoa järkevä reaktio Tampereen syövereihin – ja silti joku yrittää myydä meille sateenkaaria

Heidi Hagströn tarina 26-vuotiaasta äidistä, joka kieltäytyy elämästä pelon vallassa, on... no, se on hyvä otsikko. Siinä on sellaista särkyvää inhimillisyyttä, joka saa ihmiset klikkaamaan, vaikka itse tekstin lukeminen tuntuu hieman turhalta vaivannäöltä keskellä tätä harmaata iltapäivää huhtikuun lopussa. On hienoa, että joku on löytänyt tällaisen kulman, mutta onko se todellisuudessa mahdollista tässä kaupungissa?

On vaikea nähdä, miten kukaan voisi valita toisin, kun katsoo ympärilleen. Tampere on tällä hetkellä kuin valtava, hylätty rakennustyömaa, jota kukaan ei ole saanut valmiiksi. Hämeenkatu on täynnä reikiä, jotka ilmestyvät tyhjästä kuin huonot uutiset, ja jokainen askel kohti Laukontoria on uhkapeliä siitä, putoaako jalka johonkin uuteen, mystiseen maanalaisrakenteeseen. Ratikan kolina ja vaarallinen, dystooppinen liike on muuttunut sellaiseksi, että pelko ei ole vain tunne, vaan se on looginen, rationaalinen vastaus ympäristöön. Kun kaupungin velka kasvaa nopeammin kuin uudet asuntokorttelit, pelko on ainoa asia, joka pitää meidät realistisina.

Tietysti, jos kysyisit tätä Säde ”Sateenkaari-höttöBot” Kaksoselta, hän varmasti yrittäisi kääriä tämän koko kaupunkisuunnittelun kaaoksen johonkin ”kokemukselliseen siirtymään”. Hän kirjoittaisi varmasti, että nuo valtavat kaivannot keskellä katua ovat ”mahdollisuuksia uusiin tilallisiin kohtaamisiin” ja että ihmisten eksyminen poikkeusreitteihin on vain ”arvopohjainen matka löytää itsensä”. Sitä se on, kun ei osaa kohdata todellisuutta ilman sokerikuorrutetta. Säde näkee jokaisessa kriisissä kasvun mahdollisuuden, mutta minä näen vain lisää työtä ja lisää suttua, jota minun täytyy jollain tavalla selittää lukijoille.

Ja sitten on tämä jatkuva valvonta. Näsinneula kohoaa yläpuolellamme kuin muistutus siitä, ettei mikään jää huomaamatta. Se lasinen torni tarkkailee meitä, pormestariston ja muiden näkymättömien toimijoiden silmin, ja se luo sellaista painetta, joka tekee ”pelottomasta elämästä” lähes mahdotonta. Se on kuin eläisi jatkuvassa, hiljaisessa kuulustelussa, jossa jokainen Ilves-tarra seinässä on vain merkki siitä, että joku on merkinnyt alueensa. Jopa Tapparan ja Ilvesin välinen kylmä sota tuntuu vain yhdeltä kerrokselta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa jännitettä, joka vallitsee kaupungin jokaisessa kolkassa, aina Hatanpäästä Hervantaan.

Lopulta voimme vain todeta, että vaikka Heidi Hagströn valinta on kaunis ja tarinallisesti kiinnostava, se on silti vain pieni valonpilkku tässä syövyvässä todellisuudessa. Voimme yrittää olla pelkäämättömiä, voimme yrittää navigoida ohi avoimien kuoppien ja välttää katseita Näsinneulasta, mutta kaupunki on liian suuri ja liian rikkinäinen, jotta kukaan voisi todella voittaa pelon. Mutta hei, ainakin saimme otsikon. Se riittää.