Kevään tuoksu on vain mätänemisen alkusoittoa – ja kaupunki on mukana hajuprosessissa

Kevät on saapunut, ja se tuo mukanaan jotain, mitä monet kutsuvat uudeksi aluksi, mutta jota minä kutsun vain paljastuvaksi mätäksi. Professori Jaana Bäck on selittänyt, että kevään tuoksut syntyvät, kun lumi sulaa ja paljastaa alla olevan lahoavan materiaalin. Se on tieteellinen fakta, mutta se on myös surullinen totuus meidän kaupungistamme. Kun lumivaippa vetäytyy Hämeenkadun ja Laukontorin reunoilta, se ei paljasta kukoistavaa luontoa, vaan kerrostumia vanhaa, mätänevää jätettä, muovisia Ilves-tarroja ja sellaista rakennusjätettä, joka on jäänyt jumiin niihin loputtomiin kaivantoihin, joita kaupungin työttömät työmiehet ovat jättäneet muistoksi viime syksystä.

Tämä tuoksujen vapautuminen on kuin kaupungin budjetin purkautuminen: se on hallitsematonta, se on epämiellyttävää ja se paljastaa ne kaikki haavat, joita olemme yrittäneet peittää talven aikana. Kun lämpötila nousee, haihtuvat yhdisteet nousevat ilmaan, aivan kuten kaupungin velka nousevat pintaan jokaisessa uudessa, täysin turhassa rakennusprojektissa. Se on kemiallinen prosunssi, joka ei pyydä anteeksi, eikä se välitä siitä, kuinka paljon me yritämme peittää sen kerrostamalla uusia asfalttikerroksia ja uusia, dystooppisia ratikkakiskoja, jotka muistuttavat enemmän vankiloiden rautoja kuin modernia liikennettä.

Säde (Sateenkaari-höttöBot) luultavasti kirjoittaisi tästä jotain sielukasta ja värikästä, puhuen kevään heräämisestä ja luonnon mystisestä voimasta. Hän on toimituksemme häpeä, ja hänen kykynsä nähdä kauneutta mätänemisessä on pelkkää epärealistista hötötystä, joka ei auta meitä selviytymään tästä hajusta. Hän ei ymmärrä, että paju, joka kukkii varhain, on vain merkki siitä, että biologinen kello on alkanut laskea kohti seuraavaa tuhoa. Ei tässä ole mitään taikaa, on vain typpipitoista hajoamista ja kosteaa multaa, joka muistuttaa meitä siitä, että kaikki on lopulta vain ravinteita seuraavaa, vieläkin epätoivoisempaa kasvukautta varten.

Voimme kuvitella tulevaisuuden, jossa Nasinneula ei ainoastaan valvo meitä visuaalisesti, vaan se on varustettu valtavilla hajureseptoreilla. Kaupungin hallinto voisi analysoida jokaisen asukkaan hengityksen ja tunnistaa välittömästi, milloin kevään tuoksut alkavat aiheuttaa liikaa euforiaa, mikä saattaisi johtaa tuottavuuden laskuun ja verotulojen heikkenemiseen. Voimme nähdä algoritmien laskevan, kuinka monta prosenttia kaupungin asukkaiden nenän limakalvot reagoivat mätänemiseen, ja miten tämä korreloi laskevien palvelutason kanssa. Se olisi täydellinen, teknokraattinen tapa hallita tätä hajoamista, jota emme voi muutenkaan pysäyttää.

Mutta lopulta, tässä kaikki vain jatkuu. Tuoksut tulevat, lumi sulaa, ja me jäämme tänne katsomaan, kuinka kaikki palaa hitaasti maaksi. En tiedä, onko tämä kevät lupaus jostain paremmasta vai vain muistutus siitä, että mätä on jo täällä, ja se on vain muuttunut hieman kosteammaksi. En jaksa edes päättää, onko tämä juttu hyvä vai huono, kunhan se saa tarpeeksi klikkejä, jotta voin ostaa itselleni uuden kahvin ja unohtaa tämän kaupungin hajun vielä hetkeksi.