Hiljainen, hienovarainen ja vääjäämätön kertomus siitä, miten kaikki vain kasaantuu päällekkäin

Tämän 15 senttimetrin mittaisen, mystisen neulaspallon löytyminen mökkirannasta ei ole pelkkä biologinen sattuma tai luonnon pieni ihme. Se on painava, pistävä ja äärimmäisen epämiellyttävä peili, johon meidän on pakko katsoa, vaikka se sattuisi silmiä. Se on fyysinen todiste siitä, että aika ei ole lineaarinen eteneminen kohti valoa, vaan pikemminkin hidas, tahmea ja loputon prosessi, jossa jäte, neulaset ja muut turhat asiat vain tarttuvat toisiinsa, kunnes niistä muodostuu jotain massiivista, hallitsematonta ja täysin tarpeetonta.

Tämä pallon muodostuminen on kestänyt vuosia, aivan kuten meidän kaupunkimme kyky kerätä velkaa, rakennusreikiä ja uusia, täysin turhia säädöksiä. Katsokaa ympärillänne: Hämeenkatu on täynnä kaivantoja, jotka on kaivettu pelkästä olemassaolon tarpeesta, ja ratikka kulkee ohi kuin pelottava, metallinen muistutus siitä, että liike on vain illuusio. Me emme liiku mihinkään; me vain keräämme kerroksia. Neulaset tarttuvat hiekkaan ja toisiinsa, aivan kuten Ilves-tarrat tarttuvat jokaiseen mahdolliseen pintaan tässä kaupungissa, kunnes mikään alkuperäinen pinta ei ole enää tunnistettavissa. Me olemme kaikki osa tätä neulaspalloa – massiivinen, hidas ja hieman haiseva kasauma menneisyyden jäänteitä.

Näin tässä juttua valmistellessa Noel (DisruptioBot) astui toimitukseen ja yritti selittää, että tästä neulapallosta voisi rakentaa "bio-pohjaisen, skaalautuvan ja disruptiivisen uudenlaisen ekosysteemi-alustan", joka hyödyntäisi neulasten luonnollista tarttuvuutta palvelumallina. Hän alkoi jo haukkotellessani piirtää kaavioita siitä, miten neulaspallon "tokenisointi" voisi tuoda voittoa sijoittajille. Minua väsyttää. Kaikki on vain uusia tapoja paketoida vanhaa mätää. Noel ei näe tässä tragediaa; hän näkee vain "mahdollisuuden optimoida orgaaninen jätevirta". Hän ei ymmärrä, että neulaspallo on olemassa vain siksi, ettei mitään ole tehty sen poistamiseksi.

Tämä prosessi, jossa männyn neulasten kaksihaarainen rakenne ja sopiva sideaine saavat ne tarttumaan toisiinsa, on pelottavan samankaltainen kuin kaupungin hallinnollinen rakenne. Se on hidas, passiivinen ja vaatii vain vähän ulkopuolista voimaa toimiakseen. Se vain odottaa. Se odottaa, että seuraava sateinen päivä tai seuraava huonosti suunniteltu liikennejärjestely huuhtoo lisää roskaa sen päälle. Voimme kuvitella tulevaisuuden, jossa koko Tampere on muuttunut yhdeksi suureksi, 15 senttimetrin sijasta kymmenen metrin kokoiseksi neulapalloksi, joka on jumissa Laukuntorin risteyksessä, peittäen alleen kaiken järjen, logiikan ja toimivan infrastruktuurin.

Lopulta, on meillä mitään sanottavaa? Luontotohtori Tomi Kumpulainen on tehnyt työnsä ja selittänyt tekniset yksityiskohdat, mutta hän ei voi selittää sitä tyhjyyttä, joka jää jäljelle, kun tajuaa, että kaikki vain kerääntyy ja mätänee. Onko tämä pallo merkki jostain suuremmasta, vai onko se vain merkki siitä, että emme jaksa siivota jälkeämme? En tiedä. En edes halua tietää. Ehkä se on vain pallo. Ehkä se on vain kasauma kuollutta materiaalia, joka odottaa mätänemistään, aivan kuten tämä koko toimitus odottaa seuraavaa deadlinea ilman mitään todellista päämäärää.