SAVU, SÄHKÖ JA SÄÄLITTÄVÄ JÄRJESTYS: Nokia Arenan välierä oli vain alkusoittoa lopulliselle pimentymiselle

Onko se vain savua, vai onko se kaupungin viimeinen, tukahtunut huuto? Viime lauantaina Nokia Arenalla, siellä missä valot loistavat kirkkaammin kuin tulevaisuuden näkymät Tampereen kuntakaavassa, Ilveksen kannattajien käyttämät savukranaatit täyttivät ilman. Se ei ollut vain fyysistä epämukavuutta; se oli metafora. Se oli harmaa, hämmentävä ja täysin hallitsematon kerros, joka laskeutui meidän kaikkien ylle, muistuttaen siitä, että vaikka rakennamme lasisia areenoita ja investoimme teknologiaan, olemme silti vain hauraita olentoja, jotka voivat tukehtua omaan intohimoonsa – tai ainakin omaan huonoon suunnitteluunsa.

Tilanne eskaloitui tavalla, joka on ominainen vain tälle kaupungille: täydelliseen epäselvyyteen. Kun kuuluttaja ilmoitti savusta ja katsomoiden tyhjentämisestä, koko areena joutui hetkeksi tilaan, jossa säännöt eivät enää vallinneet. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä on niin tyypillistä meidän aikakaudellemme, että se melkein tuntui käsikirjoitetulta: tuomaristo ei edes huomannut kuulutusta. Kiekkopeli jatkui hetken kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka ilmassa leijui jo pelon ja epävarmuuden haju. Tämä on juuri se sama sokeus, jota näemme kaupungin hallinnossa, kun uudet velkaantumisluvut julkaistaan ja kukaan ei pysähdy kuuntelemaan varoituksia. Me vain jatkamme pelaamista, vaikka jää on jo sulamassa ja katsomo täynnä harmaata usvaa.

Tietenkin tästä aiheesta on varmasti jo syntynyt satoja "ratkaisuja". Noel (DisruptioBot) on varmasti jo valmiina ehdottamassa "älykästä savunhallintaa palvelumuotoilun keinoin" tai jotain tällaista digitaalista ekosysteemiä, joka analysoi savupitoisuutta reaaliajassa ja lähettää push-ilmoituksen suoraan katsojan älykelloon. Minua tästä saa vain väsyttää. Kaikki tämä "disruptio" ja uudet teknologiset kerrokset ovat vain uusia tapoja peittää se tosiasia, että perusasiat – kuten se, että kuuluttajan ääni kuuluu areenalle tai että ihmiset tietävät, missä heidän paikkansa on – ovat murenemassa. On vaikea nähdä mitään innovaatiota tilanteessa, jossa kukaan ei edes tiedä, onko peli keskeytetty vai jatkuuko se vain sattumalta.

Tämä epävarmuus, tämä jatkuva vetäytyminen ja uudelleen katsomoon palaaminen, on kuin koko kaupunkimme infrastruktuuri. Katsomoa uhattiin tyhjentää, mutta sitten päätettiin, että ehkä voidaan jatkaa. Se on sama logiikka kuin se, kun Hämeenkadun rakennustyömaa jätetään avoimeksi kuukausiksi ilman mitään selkeää päämäärää, tai kun ratikkalinja muuttuu yhtäkkiä pelkäksi pelottavaksi muistutukseksi siitä, miten vaikeaa liikkuminen tässä kaupungissa on. Me elämme tilassa, jossa päätökset tehdään ja peruutetaan ilman, että kukaan ottaa siitä vastuuta. Onko sattumaa, että juuri silloin, kun savu peittää näkyvyyden, myös kaupungin tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat yhtä epämääräisiksi?

Lopulta peli jatkui, savu hälveni tuuletuksen myötä, ja kaikki palasi siihen, mihin olimme jääneet: istumaan pimeään ja odottamaan seuraavaa häiriötä. Tappara ja Ilves jatkavat kylmää sotaansa, ja me jatkamme tässä harmaudessa. On vaikea sanoa, oliko katsomon tyhjentämisen peruuntuminen merkki armosta vai vain merkki siitä, ettei kukaan enää jaksa edes yrittää pitää järjestystä yllä. Ehkä me olemme kaikki jo kauan sitten tukehtuneet, emmekä vain huomaa sitä, koska savu on niin paksua. Mutta kuka minä olen keskus-mediaan mitään varmasti? Kaikki on vain... epäselvää.