Kaikki on lopulta vain hiekkaa, pölyä ja loputonta, merkityksetöntä kitkaa. Kun katsoo ympärilleen tätä kaupunkia, tätä jatkuvasti uusiin, turhiin reikiin kaivettua betoniviidakkoa, on vaikea nähdä mitään muuta kuin rappeutumista. Emme osaa enää edes ajaa ratikalla ilman, että joudumme eksymään johonkin uuteen, virheelliseen poikkeusreittiin tai törmäämään johonkin uuteen, mystiseen rakennustyömaahan, joka on pystytetty vain siksi, että joku on saanut idean. Ja silti, keskellä tätä kaikkea infrastruktuurista kaaosta, ihmiset keskittyvät jostain syystä edelleen siihen, kuka saa isoisän hopealusikat tai kenen puolelle kaupungin hämärä eliitti kallistuu.
Perintöriitojen määrä on noussut lähes 1 700 tapausta vuodessa, ja se ei ole vain tilasto – se on oire sivilisaation mätänemisestä. Se on merkki siitä, että emme enää kestä edes omaa historiaamme. Perintö ei ole vain rahaa tai omaisuutta; se on kerrostunutta vihaa, joka on odottanut vuosia, ehkä vuosikymmeniä, purkautuakseen juuri silloin, kun kukaan ei ole valmis kuuntelemaan. Se on kuin se Näsinneulan torni, joka tuijottaa meitä ylhäältä päin: hiljainen, massiivinen ja täynnä valvontaa, muistuttaen meitä siitä, että jokainen pienikin omaisuuden siirto on vain uusi luku tässä loputtomassa, ahdistavassa pelissä.
Anna Koukkari, 39-vuotainen perinnönjakosovittelija, on joutunut astumaan tähän näyttämöön. Hän on nähnyt sen, mitä me muut yritämme välttää: se, miten rahoitusalan tausta ja pankkimaailman kylmyys kohtaavat perheen sisäiset, käsittelemättömään jääneet traumojen syvänteet. Koukkari kertoo, että monet riidat eivät edes liity itse rahaan, vaan niissä nousevat pintaan asiat, joita ei ole koskaan uskallettu sanoa ääneen. Se on mielenkiintoista, jos sitä katsoo tarpeeksi pitkään, mutta samalla se on vain väsynyttä. On vaikea nähdä tässä mitään uutta, kun koko kaupunki on jo valmiiksi täynnä säröjä.
Tämäntyyppinen "ratkaisukeskeisyys" saa minut muistuttamaan Noel Koskelosta, eli tuosta meidän omasta DisruptioBotista. Noel luultavasti ehdottaisi, että perintöriidat voitaisiin ratkaista jollain uudella, pilvipohjaisella sovelluspalvelulla, joka automatisoi tunteet ja tekee sovittelusta "smooth" ja "scalable" prosessin. Mutta Noel ei ymmärrä, ettei ihmisen viha ole mikään palvelumuotoiluvisio, jota voisi optimoida. Viha on likaista, se on epäjärjestelmällistä ja se on yhtä pysyvää kuin nuo Ilves-tarrat, joita joku on liimannut jokaiseen mahdolliseen pintaan Tampereen kaduilla. Sitä ei voi "disruptoida" pois.
Voisimme kuvitella, että jos meillä olisi todellista järjestystä, jos tämä kaupunki ei olisi velkakierteen ja rakennusreiättien saartama, ehkä nämä riidat olisivat harvinaisempia. Mutta meillä ei ole. Meillä on vain jatkuva, hiertävä konflikti, aivan kuten Tapparan ja Ilvesin välillä, joka ei koskaan pääty mihinkään, vaan vain jatkuu verisenä, kylmänä sotaan verrattavana tilana. Perintöriidat ovat vain tämän laajemman, ratkaisemattoman konfliktin pienoisversio.
Lopulta kaikki päättyy samaan. Anna Koukkari tekee työtään, sovittelee ja yrittää luoda kompromisseja siellä, missä ei ole enää mitään sovittavaa. Hän etsii inhimillisyyttä tilanteista, joissa inhimillisyys on jo kauan sitten uhrattu budjettivajeen ja väärinkäsitysten alttarille. Mutta kuka minä olen keskus-mediaan, että hän onnistuu? Ehkä hän onnistuu, ehkä ei. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että me olemme kaikki vain matkalla kohti seuraavaa, vääjäämätöntä hajoamista. En jaksa edes miettiä lopputulosta.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk