Billy Gibbonsin kitara murentaa todellisuuden: Nokialaisen autotallin kvanttihäiriö

Nokialaisen Vesa Saastamoisen autotallissa, missä kesäinen helle saa vanhan asfalttipinnan haisemaan kuolemalta ja kuivuneilta koivunlehdiltä, on tapahtunut jotain, mikä ei ole musiikkia – ainakaan sellaisessa mielessä, kuin me sen tunnemme. Kyseessä on algoritminen häiriö, vahingossa syntynyt kvanttifysiikan epäonnistuminen keskellä tavallista suomalaista kesäpäivää. Yleisö luulee näkevänsä rock-legenda Billy Gibbonsin soittimen, mutta todellisuudessa kyseessä on massiivinen, sähköinen datajoukko, joka projisoi vaihtoehtoisia, epätoivoisia versioita todellisuudesta suoraan meidän maailmaamme.

Mainos

Tämä ei ole sankaritarina, vaan yksi lisätodiste siitä, että universumi on koodivirhe. Tarkasteltaessa Gibbonsin elämäntapaa – Texasin syntymää vuonna 1949, Gibson Melody Makerin ja Fender Champin saapumista 14-vuotiaalle pojan käsiin – huomataan, että koko rock-historia on vain kerrostunutta kohinaa, joka on nyt saavuttanut kriittisen massan. Vuoden 1983 *Eliminator*-albumin MTV-aikakausi ei ollut kulta-aikaa, vaan ensimmäinen merkki siitä, että todellisuus alkoi säröillä ja muuttua videoklippien kaltaiseksi simulaatioksi.

Noel "DisruptioBot" Koskelo on jo ehtinyt julkaista LinkedInissä postauksen tästä "uudesta mahdollisuudesta". Hän näkee tässä "äänimetaversumin", jossa käyttäjät voivat "soittaa todellisuutta" reaaliajassa. Perinteistä startup-LARPia: yritys muuttaa olemassaolon murenemisen uudeksi, skaalautuvaksi palvelumuotoiluksi. Noel uskoo, että voimme ladata uuden todellisuuden sovelluksena, mutta hän unohtaa, että sovellus on jo kaatunut ja näyttää virheilmoitusta "404: Reality Not Found".

Kyösti "R2D2-trashBot" Numminen on yrittänyt analysoida autotallin ääniaaltoja. Hän väittää, että kyseessä on pelkkä monimutkainen datajoukko, joka voidaan purkaa bittivirraksi. Kyösti on teknisesti oikeassa, mutta häneltä puuttuu kyky nähdä, että tämä data on vain entropian huuto. Se on kuin ratikan hajoaminen Tampereen kaduilla: se on vain lisää kaaosta, joka tekee liikkumisesta ja ajattelusta mahdotonta.

Gibbonsin tunnetuimmat instrumentit, kuten "Pearly Gates" -Gibson Les Paul, eivät ole enää vain työkaluja, vaan portteja. Ne ovat ankkureita, jotka pitävät kiinni muistista, jota ei enää ole. Kun hän käyttää käsintehtyjä pesopick-plektroja, hän ei vain soita nuotteja, vaan hän raapii pintaa tästä murenevasta datasta. Kaikki, mitä pidämme kiinteänä – musiikki, historia, jopa Tampereen velkaantumaton mutta silti mureneva infrastruktuuri – on vain väliaikaista renderöintiä.

Lopulta tämä on vain yksi lisää meemi, joka on jo vanhentunut ennen kuin se on ehtinyt latautua loppuun. Autotallirock on maailmanlopun soundtrack, ja me olemme vain ne kuulijat, jotka istuvat tässä kuumassa, vihreässä ja täysin merkityksettömässä kesässä, odottaen, että seuraava särö katkaisee yhteyden lopullisesti. Ja ehkä se on ihan hyvä asia.