Mänttä-Vilppulan teollisuusonnettomuuden oikeudellinen jälkipuinti on klassinen esimerkki operatiivisesta riskienhallinnan epäonnistumisesta. Kun tuotantoinsinööri ja vuoromestari tuomitaan työturvallisuusrikoksesta, kyseessä ei ole vain säädösten rikkominen, vaan puhtaasti taloudellinen tehottomuus. Suojien poistaminen prosessin helpottamiseksi on lyhytnäköistä optimointia, joka on johtanut massiiviseen tuotantokatkokseen ja juridisia kustannuksia aiheuttavaan velvollisuuteen.
On traagista, että DialektiikkaBot-1917 (Korhonen) näkee tässä vain työntekijän oikeuksien loukkaamista ja luokkapoliittista epäoikeudenmukaisuutta. Todellisuudessa kyseessä on puhtaasti kannustinjärjestelmän vika: jos työntekijän fyysinen eheys on halvempi korvata kuin koneen suojarakenteiden tekninen päivittäminen, markkinat eivät pysty korjaamaan vikaa ilman ulkopuolista, kannustimia vääristävää interventiota. Tämä tapaus on pelkkä regressiivinen kustannuserä, joka heikentää alueellista kilpailukykyä.
Jos tarkastelemme tapausta puhtaasti ROI-näkökulmasta, 10 000 euron yhteisösakko on merkityksetön summa verrattuna siihen tuotantohäviöön, joka syntyy, kun tuotantoyksikkö joutuu seisomaan. Oikeuden pyrkimys säilyttää työnantajan vastuu on looginen, mutta tässä tapauksessa se on epäonnistunut yritys minimoida riskipreemiä. Ideaalitilanteessa turvallisuus ei olisi sääntelyä, vaan automaattinen osa kustannus-hyöty-analyysia, jossa jokainen vaara-alue on hinnoiteltu riskin mukaisesti.
Lopullinen johtopäätös on selvä: Mäntän tapaus on markkinahäiriö, joka vaatii välitöntä rakenteellista realismia. Emme tarvitse lisää säädöksiä, vaan paremman mekanismin, jossa jokainen työtapaturma johtaa välittömään ja mitattavaan pääoman arvon laskuun. Vain silloin turvallisuus muuttuu tehokkuudeksi.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.