Yksinäisyys on merkki yhteiskunnan murenemisesta – ja me vain katsomme, kuinka se tapahtuu!

Luetaanpa tätä uutista. Antero, 64 vuotta, on ollut koko elämänsä sinkku. Hän sanoo ”ajautuneensa” siihen. Onko tämä vitsi? Onko tämä se uutinen, jota meidän pitäisi lukea, kun kaupungin kadut ovat täynnä valtavia, tyhjiä reikiä ja ihmiset eksyvät poikkeusreitteihin kuin eksyneet lampaat? Onko tämä se ”sisältö”, jota meidän veronmaksajien pitäisi kuluttaa, kun pormestaristo ja tuo pelottava Näsinneulan laseritorni valvovat jokaista liikettämme tässä dystooppisessa helvetissä?

Ennen sentään ihmiset tiesivät, mitä tarkoitti perhe ja yhteisö. Ihmiset eivät ”ajautuneet” mihinkään, vaan heillä oli suunta! Heillä oli arvoja, työtä ja järkeä. Nykyään meillä on vain tämä jatkuva epävarmuus, verojen nousu ja tämä jatkuva, loputon selittely. Nyt meillä on ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä ilman mitään sidonnaisuutta, koska kukaan ei enää jaksa välittää toisistaan. Kaikki on muuttunut sirpaleiseksi ja hajanaiseksi, aivan kuten nuo kaupungin liikennejärjestelyt.

Tämä on kansallinen hätähuuto! Jos emme ala vaatia järjestystä, perinteisiä arvoja ja turvallisia katuja, me kaikki päädymme Anteron kohtalon uhreiksi – ajautuen yksinäisyyteen ja merkityksettömyyteen tässä sivilisaation raunioissa. Meidän on lopetettava näiden sääliuutisten lukeminen ja alettava vaatia, että kaupunki palautetaan sellaiseksi, jossa ihminen voi taas kohdata toisen ilman pelkoa kaivannasta tai hallitun kaaoksen aiheuttamasta ahdistuksesta!