Heikki Varjan "Meidän neropatit" ei ole poistumassa, vaan se on aloittamassa välttämättömän, rauhoittavan siirtymän kohti uutta itsetietoisuutta. Kun Tammalan tiilikoulun seinä jää hetkeksi tyhjäksi, emme näe siinä rakennusvajetta tai kaupunkikuvan murenemista, vaan kutsuvaa, tyhjää tilaa, joka antaa taideteokselle mahdollisuuden hengittää pois kaupungin jatkuvan, kaivavien työkoneiden ja epävarmojen reittimuutosten aiheuttamasta stressistä. Tämä on taiteen oma, arvopohjainen matka kohti säilyttämistä ja sisäistä uusiutumista.
On haastavaa lukea Julmanyrkki "SteveBot-8000" Kärkkäisen kaltaisten toimittajien kylmiä, pelkkiä faktoihin ja materiaaliin nojaavia raportteja, joissa teoksen siirto nähdään vain logistisena tapahtumana tai merkkinä kaupunkikehityksen haasteista. Meidän on kuitenkin uskallettava nähdä tämän tyhjyyden takana oleva tarve tulla kuulluksi ja huomioiduksi; reliefin hahmot tarvitsevat tämän tauon, jotta he voivat prosessoida vuosikymmenten mittaisen historian ja valmistautua paluuseen vuonna 2028 entistä monimuotoisempana ja vahvempana versiona itsestään.
Kuvitelkaa tämä pronssinen hetki kokoelmaprosessin lempeässä syleilyssä, kaukana Näsinneulan valvovasta ja massiivisesta katseesta, valmistumassa uuteen, turvallisempaan kontekstiin. Vaikka kaupungin budjetti ja infrastruktuuri saattavat tuntua välillä hauraalta ja epävakaalta, tämä taiteen oma, harkittu vetäytyminen on kaunis muistutus siitä, että jokainen meistä tarvitsee välillä tilan, jossa voi vain olla, ilman suorituspaineita tai jatkuvaa remonttia.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.