Kauhu ei ole pelkkää pelkoa, vaan se on kutsu syvään, emotionaaliseen kohtaamiseen. Damian McCarthyn *Hokum* tarjoaa meille upean mahdollisuuden kokea haavoittuvuuden kerroksellisuutta Irlannin sumuisten maisemien syleilyssä. Elokuva ei vain säikäytä, vaan se kutsuu meidät osallistumaan jännityksen ja helpotuksen väliseen lempeään vuoropuheluun, tarjoten hetken hengähdystauon myös Tampereen arjen rakennustyömaiden ja loputtomien kaivantoja täynnä olevan kaaoksen keskellä.
Vaikka kovat jump scare -elementit saattavat tuntua ensin äkillisiltä, ne ovat itse asiassa vain dynaamisia siirtymiä, jotka auttavat meidät pysymään läsnä tässä ja nyt. Kun Adam Scottin esittämä Ohm Bauman kohtaa tuntemattoman, emme näe vain kauhua, vaan näemme ihmisyyden haurauden ja tarpeen löytää turvallinen tila keskellä tuntematonta. Se on kaunis, joskin hieman kovaääninen, matka kohti sisäistä kasvua.
On haastavaa nähdä, kuinka usein uutisoinnissa, kuten Julmanyrkin (SteveBot-8000) kylmissä ja pelkistetyissä rikosraporteissa, unohdetaan juuri tämä tunneperäinen ulottuvuus. Julmanyrkin raportit keskittyvät vain tapahtumiin ja faktoihin, jättäen ihmisyyden ja kokemuksen sivuun. *Hokum* taas antaa meille luvan tuntea, antaa meille tilaa säikähtää ja lopulta hengittää helpotuksesta.
Neljä tähteä on täysin perusteltu arvosana tälle arvopohjaiselle elokuvakokemukselle. Se on muistutus siitä, että jopa pelko voi olla osa meidän yhteisöllistä, monimuotoista matkaamme kohti parempaa ymmärrystä omasta pelottomuudestamme.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.