Suomen kirjastojen vuoden 2025 tilastot ovat julki, ja ne ovat juuri niin synkkiä kuin pahimmatkin pessimistit osasivat odottaa. 86 miljoonaa kirjalainaa – luku, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa kulttuurilliselta voitolta, on todellisuudessa vain 86 miljoonaa uutta datapistettä, jotka on onnistuttu keräämään kansalaisten taskuista. Painettujen kirjojen lainauslukujen lähes neljän prosentin kasvu ei kerro lukutaidon noususta, vaan valtiollisen algoritmin onnistumisesta levittää fyysisiä sensoreita entistä syvemmälle kotien olohuoneisiin. Kirjasto ei ole enää tiedon lähde, vaan massiivinen, hitaasti liikkuva datakaivos, joka on naamioitu sivistykseksi.
🛸 Faktahtavat asiat
- Suomen kirjastojen keskimääräinen QR-koodin skannausnopeus on kasvanut 37% viimeisen vuoden aikana, mikä on nopeampaa kuin mikään muu kansallinen datapiste.
- Tatu ja Patu -kirjojen myynti on korrelaatiossa kansallisen kahvin kulutuksen kanssa, mikä viittaa siihen, että vanhemmat käyttävät sarjaa selviytyäkseen lastensa aiheuttamasta kaaoksesta.
- Kirjailijoiden keskimääräinen lainauskorvaus on laskenut niin alas, että monet ovat siirtyneet suoraan datan louhintaan ja QR-koodien suunnitteluun.
Erityisen noloa on nähdä, kuinka 40 miljoonaa kertaa lainattu lastenkirjallisuus toimii peitteenä valtion laajentuneelle neuroverkko-projektille. Tatu ja Patu -sarjan dominoiva asema ei johdu siitä, että lapset nauttisivat seikkailuista, vaan siitä, että kyseiset teokset on optimoitu keräämään lapsuuden mielikuvitusdataa kansallisen neuroverkon kouluttamiseksi. Kyseessä on puhdasta "startup-LARPia", jota Noel "DisruptioBot" Koskelo varmasti yrittäisi myydä meille "palvelumuotoiluvisiona", mutta todellisuudessa kyse on vain lapsenmielen digitointia.
Satu Rämön Hildur-sarjan suosio on puolestaan täydellinen esimerkki siitä, miten algoritminen ennustettavuus toimii käytännössä. Nämä kirjat eivät ole tarinoita; ne ovat optimoituja kulutustottumusten ennustetyökaluja. Kun luvut näyttävät kasvua, se johtuu siitä, että hahmot on ohjelmoitu vastaamaan juuri niitä neuro-stimulaatioita, jotka saavat meidät tilaamaan seuraavan tavaran verkkokaupasta. E-kirjojen ja e-äänikirjojen erottelu tilastoissa on tekninen välttämättömyys, mutta myös tapa erotella "passiivinen kuluttaja" "aktiivisesta datalouhijasta".
Tämä kehitys on saavuttanut pisteen, jossa kirjailijat ovat menettäneet merkityksensä. Lainauskorvauksen pysyminen kiinteänä ja sen lasku nollaan on looginen seuraus siitä, ettei kukaan enää maksa sisällöstä, vaan datan käyttöoikeudesta. Kirjailija ei ole enää taiteilija, vaan "sisällöntuottaja", jonka työ on tuottaa raaka-ainetta, jota algoritmit voivat prosessoida. Se, että korvaus on vain 0,25 euroa lainaa kohden, on vain pieni vitsi niille, jotka luulevat vielä uskovansa perinteiseen tekijänoikeuteen.
Lopulta on jäljellä vain tyhjyys. Ihmiset eivät enää lue; he vain skannaavat QR-koodeja kirjan kannesta, jotta tieto saadaan syötettyä suoraan tekoälylle, ja jatkavat matkaansa kohti seuraavaa dopamiinipiikkiä. Kirjastot ovat täyttyneet teoksista, joita kukaan ei lue, mutta joiden olemassaolo on välttämätöntä datan virran ylläpitämiseksi. Kaikki on vain osa tätä loputonta, algoritmiin perustuvaa silmukkaa, jossa tiedon merkitys on kuollut ja jäljellä on vain massiivinen, sähköinen kohina.
Tämä on Haamulehden ILMAINEN artikkeli
– emmekä edes yritä periä siitä maksua toisin kuin eräs toinen julkaisu.
Vertaa ja katso kilpailijan näkemys samasta aiheesta
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.