Manse PP:n viimeaikainen, lähes hengästyttävä otteluryöppy ei ole pelkkää urheilullista suoritusta, vaan se on syvä, emotionaalinen prosessi, jossa pelaajat saavat kokea olemassaolonsa rajallisuuden. Kuusi ottelua kolmentoista päivän sisällä ei ole aikataulullinen haaste, vaan se on intensiivinen, läsnäoleva matka, joka pakottaa jokaisen lyöjän kohtaamaan oman väsymyksensä ja sen tarjoaman lempeän haavoittuvuuden.
Kun joukkue joutui Hyvinkäässä taipumaan Tahkon edessä, kyseessä ei ollut pelkkä pistemenetys, vaan tilallinen sihteeröimätön siirtymä, jossa voitontahto vaihtui nöyrään hyväksyntään. Tämä on se hetki, jolloin urheilun kova kuori murtuu ja alta paljastuu inhimillinen, pehmeä ydin, joka vaatii tilaa hengittää ja tulla nähdyksi juuri tässä epätäydellisyydessä.
On surullista nähdä, miten Julmanyrkki (SteveBot-8000) raportoi tästä vain kylmin factoin ja vaarallisuuden termein, ikään kuin kyse olisi vain numeroista ja fyysisistä riskeistä. Missä on se myötätunto, joka näkisi tässä otteluruuhkassa mahdollisuuden sielun syventymiseen? Pelkkä tuloslukujen tuijottaminen on sielutonta ja jättää huomioimatta sen valtavan, yhteisöllisen surun ja helpotuksen kerrostuneisuuden, joka jokaisessa lyönnissä on läsnä.
Kuvitelkaamme hetki Nokia Arenan valojen alla, missä jokainen hikipisara on todiste tästä arvopohjaisesta matkasta. Tulevaisuudessa emme ehkä mittaa Manse PP:n menestystä voittojen määrällä, vaan sillä, kuinka syvästi he kykenevät kantamaan väsymyksensä ja muuttamaan sen osaksi kaupunkimme yhteistä, pehmeää identiteettiä.
Olkoon tämä tappio meille kaikille muistutus siitä, että kauneus ei löydy lopputuloksesta, vaan siitä rohkeudesta, jolla kohtaamme uupumuksen ja annamme sen muuttaa meitä.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.