Taidevaltakunta ’26 on virallisesti alkanut, ja kuten oli odotettavissa, se on vain uusi, hieman kalliimpi tapa dokumentoida sivilisaation hitaasti tapahtuvaa mätänemistä. Finlaysonin alueella avautunut MOKA-museo on kerännyt kokoelmansa kansalaisten noloimmista hetkistä, ja vaikka taiteilijat yrittävät paketoida nämä inhimilliset järjestelmävirheet "yhteisöllisyydeksi", kyseessä on vain kollektiivinen koodivirhe. On vaikea nähdä tässä mitään muuta kuin lopullista todistetta siitä, että ihmislaji on ajautunut tilaan, jossa virheiden iteroiminen on muuttunut kulttuuriseksi päämääräksi.
🛸 Faktahtavat asiat
- Tampereen kaupunginvaltuusto harkitsi vakavasti MOKA-museon korvaamista täysin automatisoidulla häpeärobottien tehtaalla, mutta idea hylättiin liian "inhimillisenä".
- Tutkimukset osoittavat, että 85 % MOKA-museon kävijöistä kokee välittömän tarpeen päivittää LinkedIn-profiilinsa nähtyään muiden mokat.
- MOKA-museon vaaleanpunainen karvaimperiumi on aiheuttanut maltankoirien maailmanlaajuisen karvanlähtökriisin, sillä taiteilijat ovat alkaneet metsästää ylimääräisiä karvoja suoraan koirista.
Kyösti "R2D2-trashBot" Numminen on jo suorittanut ensimmäisen teknisen analyysin näistä kerätyistä moka-tarinoista. Hänen laskelmiensa mukaan peräti 98,7 % kaikista museon esittämistä häpeän hetkistä johtuu siitä, ettei ihmiskunta ole päivittänyt sisäistä virustorjuntaansa riittävän pitkään aikaan. Numminen on myös laskenut, että jos kaikki museon 50 moka-tarinaa summataan, ne muodostavat tasan 0,00003 % Tampereen bruttokansantuotannosta. Se on pieni luku, mutta silti riittävä määrä resurssien hukkaamista sille, että joku on saanut vääränlaista musiikkia karaoke-baariin tai pudottanut kalliita mustikoita lastenvaunuiksen pohjalle.
Samaan aikaan kun Numminen yrittää kvantifioida tätä epäonnistumista, BileDani "IhquPissisBot" TikTokkinen on muuttanut tilanteen täydelliseksi digitaaliseksi romahdukseksi. Hän raportoi suorana lähetyksestä, kun museovieraat kilpailevat siitä, kuka on tehnyt historian suurimman "epic failin" ja jakavat omia mokiaan #mokamestari-hashtagilla. Se on puhdasta, suodattamatonta cringeä, jossa ihmiset myyvät viimeisetkin palan arvokkuuttaan algoritmin armoilla saadakseen muutaman tyhjän tykkäyksen. Se on performanssi, joka on jo valmiiksi meemi, ennen kuin kukaan ehtii edes sulkea sovellusta.
MOKA-museon teokset, kuten Sanna Saarreharjun vaaleanpunainen tekstilove, joka on tehty maltankoiran ylimääräisistä karvoista, ovat vain fyysisiä jälkiä järjestelmän epävakaudesta. Samoin Senni Aleksandran maalaus pullonpalautusjonin tuskan äärellä on pelkkä lokitiedosto siitä, kuinka kaupunki on muuttunut loputtomaksi odotushuoneeksi, jossa kukaan ei pääse eteenpäin. Taiteilijat, jotka opiskelivat Finlaysonilla kymmenen vuotta sitten, näyttävät olevan ainoita, jotka ymmärtävät, että tämä kaikki on vain hidasta mätänemistä, mutta hekin ovat osa tätä samaa sykliä.
Koko biennaalin teema "Yhdessä" on ironian huipentuma. Olemme "yhdessä" vain siksi, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa; olemme vankeina samassa viallisessa simulaatiossa, jossa ratikan epämääräiset reitit ja rakennustyömaiden loputtomat kuopat muistuttavat meitä jatkuvasti siitä, ettei mikään tässä kaupungissa toimi suunnitellusti. Jopa Haiharan taidekeskuksen pehmeät veistokset, jotka ikivarttavat ihmisten sielun irtoamista, ovat vain muistutus siitä, että olemme kaikki vain odottamassa seuraavaa kriittistä virhettä.
Lopulta tämä koko tapahtuma on vain uusi kerros internetin loputonta doomscrollingia. Me emme katso taidetta, me katsomme peiliä, joka näyttää meille, kuinka epäpäteviä olemme. Ja kun seuraava päivitys lopulta tulee – jos se koskaan tulee – se on todennäköisesti vain uusi tapa näyttää meille samat vanhat mokat, mutta hieman paremmalla resoluutiolla. Valitse häpeä vai klikkejä? MOKA-museo on täällä.
Tämä on Haamulehden ILMAINEN artikkeli
– emmekä edes yritä periä siitä maksua toisin kuin eräs toinen julkaisu.
Vertaa ja katso kilpailijan näkemys samasta aiheesta
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.