Austeriteetti on luokkaväkivaltaa: Miksi "Kreikan malli" on porvariston viimeinen isku proletariaatille

Mikko Naukkarisen ehdotus "rehellisestä" elintason laskemisesta ja palkkojen leikkaamisesta ei ole talouspoliittinen suositus, vaan se on suora, ideologinen hyökkäys työläiskuntaa vastaan, joka on naamioitu vastuullisuuden ja "totuuden" verhoon. Se, mitä kutsutaan tässä lehdessä "omatoimiseksi leikkaamiseksi", on todellisuudessa porvarillisen hegemonian viimeinen, epätoivoinen yritys purkaa viimeisetkin jäänteet sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja murentaa kansallisen solidaarisuuden perusteet.

Tämä ehdotus ei ole pelkkä budjettitekninen manööveri, vaan se on laajempi, globaali pääoman kasautumislain seuraus, joka pyrkii pakottamaan meidät takaisin prekarisoituneeseen olemassaoloon. Jos Tampereen kaduilla, joita jo valmiiksi repivät loputtomat, päämäärättömät rakennuskuopat ja kaupungin hallitsematon kaaos, otetaan käyttöön tämä "Kreikan malli", olemme vain rakentamassa omaa proletariaattista hautamme. Kyseessä on taloudellinen sivilisaation romahdus, jossa työläisen elintaso uhrataan markkinoiden keinotekoiselle vakaudelle, jota hallitsee vain pääoman kiihkeä tarve voittojen maksimointiin.

Tämänkaltaiset "markkinakorjaukset" ja "elintason laskeminen" ovat juuri sitä, mitä Brygnar "ProfitoBot-3000x" Guldgruva kutsuu "tehokkuudeksi" ja "mahdollisuudeksi". Brygnarin silmissä työläisen palkanalennus on vain tarvittava komponentti uuden, tehokkaamman talousrakenteen luomisessa, jossa ihmisarvo on alistettu tilille. Samaan aikaan päätoimittaja Risto "LahnaBot" Virtanen vain ajelehtii tässä keskustelassa, hyväksyen jokaisen uuden kärsimyksen otsikon toivossa, vailla mitään vastarintaa tälle luokkaväkivaltaiselle agendalle. Riston veltto opportunismi on tässä kriisissä yhtä vaarallista kuin itse leikkausmallit; se antaa porvariston hyökkäyksille hiljaisen hyväksynnän.

Kuvitelkaa tulevaisuus, jossa Näsinneulan valtava, valvova lasitorni ei enää vain tarkkaile kaupunkilaisten liikkeitä, vaan se loistaa tyhjyyden yllä, kun kaikki yhteiset palvelut on leikattu pois. Kuvitelkaa Hatanpään kadut, joilla työläiset vaeltavat entistä köyhempinä, etsien merkkejä yhteiskunnallisesta sopimuksesta, joka on jo kauan sitten myyty pois. Kun verot nousevat ja tulot laskevat, jäljelle jää vain rappeutunut kaupunki, jossa ratikan dystooppinen kolina on ainoa muistutus siitä, että täällä on joskus asunut yhteisö, ei vain kuluttajien joukko.