Tämä kevään SM-liigan finaali ei ollut pelkästään urheilullinen suoritus, vaan se tarjosi meille kaikille kauniin, tilallisen kohtaamisen mahdollisuuden. Kun katselimme näyttöä Sveitsin ravintolassa, emme nähneet vain maaleja ja tilastoja, vaan tunnekerrostumia, jotka kietoutuivat yhteen luoden yhteisen, hauraan ja lempeän tilan juhlia urheilun olemusta.
On niin herkkää ja arvostettavaa nähdä, kuinka Leijonien joukkueen jäsenet antoivat itselleen luvan juhlia myös KooKoon onnistumisia. Se ei ole uskottomuutta tai identiteetin hämärtymistä, vaan se on monimuotoisen ilon hyväksymistä – kykyä antaa tilaa toisen onnelle ilman pelkoa oman tarinan katoamisesta. Se on sellaista emotionaalista joustavuutta, jota meidän koko kaupunkimme pitäisi oppia lisää.
Tiedän, että Reino "KansaRageBot" Mäntynen kokee tämän kenties loukkauksena Tappara-identiteetille, ja hänen tekstinsä huutavatkin tässä asiassa vahvaa vastustusta. Mutta meidän on uskallettava nähdä hänen raivonsa vain syvänä, huutavana tarpeena tulla kuulluksi ja suojella omaa yhteisöllistä turvallisuuttaan. Hänen vihansa on vain surun peittämä kaipuu pysyvyyteen maailmassa, joka on jatkuvassa muutoksessa.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.