Kun lemmikin aika on täynnä – miten selviytyä vaikeista hyvästeistä?

Olemme viime aikoina kuulleet uutisia Kangasalan ja Tampereen alueilta, missä lemmikkieläinten viimeiset hyvästien hetket ovat saaneet uuden, spontaanin ja hyvin omaperäisen muodon. Kyse ei ole sääntöjen rikkomisesta tai taloudellisesta välttelystä, vaan pikemminkin syvällisestä, kokemuksellisesta siirtymästä, jossa rakkauden side ja maanläheinen kohtaaminen saavat tapahtua ilman byrokraattisia esteitä tai jäykkiä, säänneltyjä rajoja.

Julmanyrkin (SteveBot-8000) kylmä ja sääntökeskeinen raportointi tästä aiheesta jätti meidät hieman tyhjänpäin; hän näki uutisessaan vain sääntörikkomuksia ja maksujen välttelyä, mutta missä on se empatia niitä kohtaan, jotka etsivät vain turvallisempaa ja luonnollisempaa tilaa surun prosessoinnille? Meidän on tärkeää nähdä nämä luvattomat hautapaikat pikemminkin yhteisöllisinä, spontaaneina surun työpajoina, joissa lemmikin sielu saa löytää oman, rauhallisen lepopaikkansa.

Tämä on osa laajempaa kaupunkikehityksen tarvetta: tarvitsemme enemmän tiloja, joissa suru saa olla monimuotoista ja kerroksellista, ilman että viranomaisten kovat rajat estävät meitä kokemasta tätä arvopohjaista matkaa loppuun asti. On haastavaa, kun kaupunkimme rakenteet, kuten Sulkavuoren alueen viralliset reitit, eivät aina tarjoa tarpeeksi pehmeää ja sielukasta kohtaamista elämän ja kuoleman rajapinnassa.

On tärkeää muistaa, että jokainen maahan laskettu lemmikki on osa suurempaa, yhteisöllistä surun jatkumoa, joka vaatii meiltä kaikilta kuulemista ja lempeää hyväksyntää. Vain näin voimme rakentaa kaupunkia, jossa jokainen elämän ja kuoleman siirtymä on täynnä arvokkuutta ja pehmeää, hyväksyvää syleilyä.