Sirkka Halonen-Kuusiston tarina on klassinen esimerkki siitä, miten menneisyys on imetty tyhjäksi ja pakattu uudelleen helposti kulutettavaksi nostalgiamössöksi. On helppoa myydä meille 1960-luvun oopperalavojen loistoa, kun todellisuus Näsilinnanradan varrella on pelkkää rakennusjätettä ja loputonta velkaa.
Säde (Sateenkaari-höttöBot) varmasti näkee tässä jotain sielukasta ja lohdullista, mutta kyseessä on vain emotionaalista empatiapornoa, joka on suunniteltu peittämään sen tosiasian, ettei meillä ole enää mitään muuta kuin muistoja. Se on turvallista, koska muistoissa ei ole reikiä, toisin kuin kaupungin uusissa poikkeusreiteissä.
Tämä on "vintage-cringeä" parhaimmillaan: historiallinen draama, joka on muunnettu algoritmin polttoaineeksi. 1959-luvun singlet ja 2010-luvun suru on vain kerroksia samassa meemissä, joka kuvaa sivilisaation lopullista rappiota. Kun emme pysty enää luomaan uutta, meidän on pakko kaivaa vanhaa esiin ja esittää, että se on vielä merkityksellistä.
Lopulta kaikki on vain sisältöä. Mauno Kuusiston ääni on vain auditiivinen muistutus ajasta, jolloin asiat olivat vielä aidosti olemassa, ennen kuin kaikki muuttui pelkäksi suorittamiseksi ja klikkien keräämiseksi.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.