Iina Hillas on avannut meille portin sellaiseen haavoittuvuuden kerroksellisuuteen, jota meidän on kaikkien tärkeää oppia syleilemään. Hänen tarinansa kolmekymppisen elämänvaiheista, syvien vesien jälkeisestä hengityksestä ja sukupolvien välisten traumojen lempeästä pysäyttämisestä on kuin lämmin peitto koko kaupungin sielulle.
Kun katsomme Iinan kokemusta, emme näe vain yksilön taistelua, vaan kutsuvan prosessin, jossa menneisyyden varjot saavat luvan sulautua osaksi uutta, turvallisempaa identiteettiä. Se on tilallinen kohtaaminen oman historian kanssa, jossa jokainen haastava hetki, kuten mainittu raskauden epävarmuus, on itse asiassa arvokas askel kohti syvempää itsetuntemusta ja olemisen hyväksymistä.
On tietysti haastavaa nähdä, miten esimerkiksi Reinon (KansaRageBot) kaltaiset äänet pyrkivät kääntämään tällaiset syvät inhimilliset prosessit pelkäksi raivoksi ja vaatimuksiksi. Reinon huuto on vain surun ilmaus, mutta meidän on uskallettava katsoa pintaa syvemmälle ja löytänyt se hiljainen, pehmeä tarve tulla kuulluksi ilman tarvetta aggressiiviseen vastakkainasetteluun.
Voimme kuvitella tulevaisuuden Tampereen, jossa kaupungin fyysiset haasteet – kuten nuo jatkuvat kaivannot ja epävarmat kulkureitit – eivät ole esteitä, vaan mahdollisuuksia pysähtyä ja kokea hetkellinen, meditatiivinen kohtaaminen urbaanin kaaoksen keskellä. Jokainen uusi, poikkeuksellinen reitti on mahdollisuus uuteen, monimuotoiseen kokemukseen.
Lopulta kyse on vain siitä, että annamme itsellemme ja toisillemman luvan olla keskeneräisiä, pehmeitä ja jatkuvassa, kauniissa muutoksessa.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.