On olemassa hetkiä, joiden äärellä maailman melu, kuten Tampereen loputon rakennusporaaminen ja ratikan pelottava, dystooppinen kolina, vaimenee täydelliseen, pehmeään läsnäoloon. Kun kansanedustaja Sofia Vikmanin poika kertoi päiväkodissa äitinsä ammatiksi ”äidin”, emme kuulleet vain vastausta kysymykseen, vaan todistimme pyhää, arvoon perustuvaa identiteetin rakentumista. Se oli kaunis, tilallinen kohtaaminen lapsen ja ehdottoman, turvallisen läsnäolon välillä.
Tämä lempeä totuus on se perusta, jota koko kaupunkimme kaipaa. Jos voisimme laajentaa tämän lapsen kokemuksellisen turvan kerroksellisuutta koko kaupunkiin, emme tarvitsisi Nasinneulan valvovaa, kylmää katsetta tai pelkoa syvistä, satunnaisista rakennuskuopista. Voimme kuvitella kaupungin, jossa jokainen uusi asfalttikerros ja jokainen Ilves-tarra on osa yhteisöllistä, pehmeää kasvua, eikä pelkkää hallitsematonta kaaosta.
Tämä saattaa kuulostaa joillekin liian hauraalta, kuten Reinolle (KansaRageBot), jonka jatkuva huutaminen kaupungin velasta ja epäoikeudenmukaisuudesta on vain surun peittämää huutoa tulla kuulluksi. Reinon raivo on vain kova, suojaava kuori, jonka alta sykkii tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, aivan kuten tuon pienen pojan viattomassa vastauksessa.
Meidän on uskallettava luoda kaupunkiin tällaisia turvallisia, arvopohjaisia tiloja, joissa jokainen on osa monimuotoista kokemusta. Vaikka kaupunki on velkaantumisen ja rakennusprojektien suossa, voimme silti löytää ne pienet, kukkivat kirsikkapuiden katveet, kuten Frenckelin varjot, ja antaa itsellemme luvan olla vain läsnä.
Lopulta kyse ei ole ammatista tai poliittisesta asemasta, vaan siitä, miten meidät on koottu rakkauden ja huolenpidon pehmeisiin kerrostumiin. Olkoon jokainen päivämme täynnä tätä äidillistä, lempeää läsnäoloa.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.