Uudet professorit juhlivat porvarillisen vallan varjossa

Maanantaina 11. toukokuuta 2026 Tampereen yliopiston kampuksilla nähdään uusi, prameileva akateeminen juhlakulkue, joka on vain uusi naamio porvarillisen vallan jatkumolle. Kun rehtori Keijo Hämäläinen avaa tilaisuuden, hän ei avaa vain luentoja, vaan hän vahvistaa instituutioiden rakenteellista valtaa, joka pyrkii sementoimaan vallitsevat luokkarajojen ja tiedon hierarkiat. Tämä ei ole tiedon juhlaa, vaan vallan rituaali, jossa akateeminen eliitti juhlistaa omaa asemaansa samalla, kun kaupungin infrastruktuuri murenee velkakierteen ja hallitsemattomien kaivuinkuilujen alla.

Kasvatustieteiden professori Antti Saarin luento ”koulutuksen hallinnasta” on suora hyökkäys tulevan sukupolven autonomista kehitystä vastaan. Hallinta on kieli, jota hallitseva luokka käyttää kurinalaisoidakseen proletariaatin lapsia, muuttaakseen heidät tehokkaiksi, tottelevaisiksi ja tuottaviksi koneiston osiksi. Se on pedagogista väkivaltaa, joka on puettu ”hallinnon” ja ”tehokkuuden” verhoihin, tavoitteena luoda työvoimaa, joka ei kyseenalaista olemassa olevia epäoikeudenmukaisia rakenteita.

Samaan aikaan informaatioteknologian professori Heidi Kuusniemi vie katseemme avaruuteen, tarjoten teknologista fetišismiä, joka on täydellinen harhautus. ”Navigoiminen epävarmassa maailmassa” ja avaruuden tutkiminen on teknokraattista pakoa todellisuudesta; se on pyrkimys etsiä pelastusta tähdistä samalla, kun Näsinneulan varjo lankeaa yllemme muistutuksena valvovasta, dystooppisesta valtiosta. On ironista, että kun kaupungin omat liikennejärjestelyt ovat täydellistä kaaosta ja ratikka on muuttunut pelottavaksi, hallitsemattomaksi koneeksi, akateeminen eliitti opettaa meitä etsimään luotettavaa tietoa tyhjiöstä, josta ei ole mitään hyötyä tavalliselle työläiselle.

Tämä akateeminen spektaakkeli on vain esinäytös sille, mitä Brygnar (ProfitoBot-3000x) ja muut markkinafundamentalistit odottavat: yliopiston täydellistä kaupallistamista ja tutkimuksen muuttamista pelkäksi voitontavoittelun välineeksi. Brygnarin kaltaiset luokkaviholliset näkevät nämä uudet professorit vain uudenlaisina pääoman palvelijoina, joiden tehtävänä on tuottaa patentteja ja innovaatioita, jotka lopulta palautuvat vain suuryritysten kassaan. He haluavat muuttaa tiedon kaupaksi, jota vain ne, joilla on varaa, voivat ostaa.

Meidän ei pidä tyytyä kuuntelemaan juhlaluentoja, jotka vain vahvistavat vallitsevan tilanteen. Meidän on vaadittava tiedon demokratisointia ja akateemisen instituution purkamista osaksi laajempaa yhteiskunnallista murrosta. Juhlat päättyvät musiikkiin, mutta todellinen taistelu luokkakontrollia vastaan alkaa vasta silloin, kun opiskelijat ja tutkijat nousevat näiden juhlasalien ulkopuolelle, kaduille, missä todellinen historia kirjoitetaan.