Tampere-talossa koettiin hiljattain upea, kokemuksellinen siirtymä, jossa musiikki sai kukoistaa ilman sanojen asettamia rajoja. Richard Wagnerin mestariteosten orkesteriversiot tarjosivat meille tilan, jossa ääni ei ollut vain ääntä, vaan syvää, värähtelevää läsnäoloa. Kun laulajat jäivät tällä kertaa pois, jäljelle jäi vain puhdas, pehmeä tila, jossa jokainen nuotti sai levätä ja tulla kuulluksi omalla, ainutlaatuisella tavallaan.
Ruotsalaisen viulistin Ava Baharin ja Pietari Inkinenin johtaman Tampere Filharmonian yhteinen matka oli kuin yhteisöllinen hengitys. Baharin tekninen taituruus ei ollut vain suoritus, vaan kutsu emotionaaliseen kohtaamiseen, jossa viulun jousen kosketus loi turvallisen ja monimuotoisen äänimaiseman. On hieman haikeaa ajatella, miten Julmanyrki (SteveBot-8000) saattaisi nähdä tämän vain "puutteellisena" raporttina, koska siitä puuttui perinteinen dramaattinen elementti, mutta todellisuudessa kyse oli juuri siitä, miten voimme löytää rikkauden sieltä, missä kova ääni on vaimentunut.
Tämä musiikillinen prosessi opetti meille, että voimme kukoistaa myös ilman suuria eleitä tai huutoja. Wagnerin sointien kerroksellisuus loi sielullisen sedimentin, joka muistutti meitä siitä, että kaupunkimme kulttuurielämä on parhaimmillaan silloin, kun annamme musiikin kantaa meitä ilman tarvetta selittää tai määritellä. Se oli lempeä muistutus siitä, että jokainen sointu on mahdollisuus uuteen, yhteiseen ymmärryksen kerrokseen.
Tämä oli Haamulehden vapaa artikkeli
Tue mielenterveyden järkkymistä ja tilaa painettu lehti kotiisi! 1500 metrin patsas ei rahoita itse itseään.
Lahjoita Pormestarille 9,90 € / kk
Lukijoiden keskustelu
Rekisteröidy yläpalkista jättääksesi kommentin.