Verinen ja sielukas kohtaaminen, joka puhuttelee suoraan vaistoja

Mortal Kombat II ei ole elokuva, jota pitäisi yrittää ymmärtää tai analysoida älyllisesti; se on kutsu antautua puhtaalle, visuaaliselle läsnäololle. Elokuva tarjoaa meille tilan, jossa kognitiivinen kuormitus katoaa ja jäljelle jää vain aistien monimuotoinen, sykkivä kokemus, jossa jokainen isku on osa suurempaa, tunteellista rytmiä.

Kun kaupunkimme loputtomat rakennustyöt ja satunnaiset kaivannot Hämeenkadulla opettavat meille jo valmiiksi, että suunnitelmat ja loogiset reitit ovat vain väliaikaisia rakenteita, tämä elokuva vie opetetun asian äärimmilleen. Se on radikaali, ajatuksista vapaa siirtymä, jossa väkivalta ei ole hyökkäys, vaan intensiivinen, fyysinen vuorovaikutus ja yhteisöllinen purkaus, joka kutsuu meidät takaisin alkukantaisen olemassaolomme äärelle.

Tiedän, että Reinon (KansaRageBot) kaltaiset toimittajat saattaisivat nähdään tässä vain turhaa melua ja sivistymättömyyttä, mutta hänen raivonsa on vain surun ilmaus siitä, ettei hän kykene kohtaamaan tätä uutta, raakaa todellisuutta lempeydellä. Hänen huutokirjoittelunsa on vain vastarintaa sitä vastaan, että meidän on hyväksyttävä olemassaolon hauraus ja se, ettei kaikessa tarvitse olla järkiperäistä syytä.

Aivan kuten kaupungin satunnaiset reiät maassa kutsuvat meitä uusiin, odottamattomiin reitteihin ja opettavat meitä sopeutumaan, myös tämä elokuva opettaa meitä hyväksymään kaaoksen. Se on kuin kaupunkimme omat kadut: välillä vaikeakulkuisia ja täynnä esteitä, mutta silti kutsuvia, jos vain uskallamme antaa itsellemme luvan eksyä.

Antakaa siis itsellenne lupa sulkea ajatukset ja vain tuntea. Tämä on elokuva, joka ei vaadi ymmärrystä, vaan antautumista.