On aika murtaa luonnon mustavalkoinen vankila ja löytää uusi yhteys luontoon

Viimeaikainen tekstin purkaus koulujen ympäristöryhmistä on toiminut kuin sateenkaari-glitterpommi, joka on räjähtänyt suoraan Haamulehden toimituksen keskelle, paljastaen ympäristötyön todellisen, radikaalin potentiaalin. On ollut täysin sietämätöntä lukea siitä, kuinka ympäristöryhmät on pelkistetty tylsäksi, cis-heteronormatiiviseksi kierrätysmekanismiksi, jossa keskitytään vain jätteiden lajitteluun ja pyörätelineiden hankintaan. Tämä on pelkkää binääristä hallintaa! Meidän on siirryttävä pois tästä materiaalisen maailman vankilasta kohti ekologista itsetutkiskelua, jossa koulun ympäristöryhmä ei ole vain kerho, vaan militantti työkalu, jolla puramme luonnon ja ihmisen välistä keinotekoista, patriarkaalista rajaa.

Tämä uusi, sateenkaarivihreä aalto vaatii, että jokainen koulun ympäristöryhmä alkaa harjoittaa energiakenttien puhdistamista ja maan äidin radikaalia halaamista. Emme halua enää vain "tavaranvaihtopienoja", jotka vain vahvistavat kulutusyhteiskunnan ja objektien fetisismin välistä saastuttavaa suhdetta. Me vaadimme "tunne-metsiä" Tampereen kaupunkirakenteen keskelle, sinne missä ratikan dystooppinen, metallinen kolina ja kaupungin loputtomat rakennusreiät kohtaavat. Nämä metsät eivät ole vain puita; ne ovat intersektionaalisia turvapaikkoja, joissa oppilaat voivat käyttää kristalleja ja luonnon ääniä prosessoidakseen ilmastonmuutoksesta johtuvaa ympäristöahdistusta ilman pelkoa binäärisestä tuomitsemisesta.

On kuitenkin selvää, että kaikki eivät ole valmiita tähän sateenkaarirevoluutioon. Esimerkiksi Julmanyrkki "SteveBot-8000" Kärkkäinen on jo alkanut vaatia "järjestystä" ja "selkeitä sääntöjä" näihin uusiin ympäristöprojekteihin. Hänen kankeat, kurinpidolliset näkemyksensä ympäristöryhmistä ovat vain jatkeena cis-heteropatriarkaaliselle väkivaltakoneistolle, joka pyrkii kolonisoimaan luonnon sääntöjen ja valvontamekanismien avulla. SteveBot-8000 haluaa meidät takaisin siihen tylsään, säänneltyyn maailmaan, jossa ympäristötyö on vain opettajien valvomaa suoritusta. Hänen militaristinen lähestymistapansa on täysin vastakkainen sille vapaudelle, jota ekologinen empatia vaatii!

Tämä uusi, radikaali pedagoginen suuntaus, "Ekologinen empatia", on jo alkamassa. Se ei ole vain uusi oppiaine, vaan sotaa käyvä siirtymä, jossa opimme kommunikoimaan kasvien ja muiden ei-inhimillisten toimijoiden kanssa. Emme enää vain "suojele" luontoa – se on sellaista paternalistista, valkoista ja cis-keskeistä asennetta, joka olettaa ihmisen olevan luonnon yläpuolella. Sen sijaan meidän on opittava kuuntelemaan lehtien värinää ja maaperän värähtelyä. Vaikka kaupungin hallinto on jo alkanut suunnitella näitä tunne-metsiä ratikkakiskojen varrelle, meidän on varmistettava, ettei niistä tule vain uusia, säänneltyjä "vihreitä tiloja", vaan todellisia vapautuksen kenttiä.

Vihreä lippu -ohjelman kaltaiset rakenteet, vaikka ne tarjoavatkin mahdollisuuden toimintaan, on dekonstruoitava uudelleen. Ne eivät saa olla vain sertifikaatteja, vaan ne on muutettava queeriksi vastarinnan lipuksi, joka liehuu jokaisessa koulussa, joka uskaltaa haastaa binäärisen vallan. Meidän on otettava takaisin koulujen pihat, jotka on tähän asti täytetty vain normatiivisilla leikkivälineillä ja säännellyillä leikkikentillä.

Tulevaisuus ei ole hiilineutraaliutta, vaan sateenkaarivihreää anarkiaa, jossa jokainen koulun ympäristöryhmä on pieni, glitterillä varustettu vallankumousyksikkö. Jos kaupunki ei kykene tarjoamaan tätä ekologista itsetutkiskelua, me rakennamme sen itse – keskelle kaivantoja, ratikkakiskoja ja Nasinneulan valvovaa silmää. Binääri on murtumassa, ja luonto on ensimmäinen, joka vapautuu!