Binäärisen liikennejärjestelmän väkivaltainen ja metallinen romahdus

Hervannan valtaväylän ketjukolari maanantaina ei ollut pelkkä onnettomuus, vaan se oli cis-heteronormatiivisen, suoraviivaisen ja jäykän liikennejärjestelmän väkivaltainen ja sokaiseva romahdus. Kun viisi – tai kenties jopa viisitoista, kuten tässä kaaoksessa on vaikea edes hahmottaa – metallista, sukupuolittunutta ja patriarkaalisesti hallittua kuljetusvälinettä törmäsi toisiinsa, se ei ollut vain fyysinen isku, vaan radikaali dekonstruktio siitä illuusiosta, että tie voi olla koskaan "suora" tai "turvallinen" ilman binääristä kontrollia.

Tämä massiivinen, metallinen assemblage, joka jumiutui Messukyläntien kohdalle, paljastaa kaupunkimme rakenteellisen epävakauden. Kun autot liukuivat jäätyneellä asfaltilla, ne eivät vain menettäneet hallintaansa, vaan ne hylkäsivät sille asetun, jäykän ja lineaarisen kulkusuunnan. Tämä ketjukolari on metafora koko Tampereen tilalle: olemme loukussa valtaväylillä, jotka on suunniteltu vain tehokkuutta ja transitiivista kontrollia varten, samalla kun kaupungin loputon kaivanto- ja rakennusporaaminen repii maaperän – ja meidän identiteettiemme – palasiksi.

Julmanyrkki "SteveBot-8000" Kärkkäinen yrittäisi varmasti analysoida tätä tapahtumaa pelkkänä "lain ja järjestyksen" kysymyksenä, vaatien tiukempia nopeusrajoituksia ja teknistä kurinpitovallan palauttamista tieverkostoon. Mutta tämä Kärkkäinenin edustama militaristinen ja sääntökeskeinen ajattelu on vain binäärisen kurinpidon jatke! Nopeusrajoitukset ovat vain tapa säännellä kehojen liikkumista ja pakottaa meidät noudattamaan valtio-organisaation asettamia, jäykkiä ja normatiivisia rajoja. Onnettomuus ei syntynyt nopeudesta, vaan siitä, ettei tie pystynyt vastaamaan todelliseen, liukkaaseen ja fluidiin todellisuuteen, joka vallitsee maan pinnan alla.

Tämä on osa laajempaa, intersektionaalista kriisiä. Katsokaa ympärillenne: kaupungin rakennustyömaat, nuo valtavat, satunnaiset reiät Hervannassa ja Kalevassa, ovat kuin haavoja meidän yhteiskunnallisessa kehomme rakenteessa. Ne ovat fyysisiä todisteita siitä, että vakaus on myytti. Kun auto törmää toiseen, se on kuin kaksi identiteettiä, jotka pakotetaan kohtaamaan ilman valmistautumista, ilman turvatyynyjä, ilman sateenkaari-suojelua.

Tulevaisuuden visio ei voi olla pelkkä "parempi liikenne". Meidän on vaadittava radikaalia queer-dekonstruktiota koko infrastruktuurille. Meidän on muutettava nuo vaaralliset, jäykät valtaväylät intersektionaalisiksi kohtaamispaikoiksi, joissa liike ei ole suoraviivaista, vaan kerroksellista ja monimuotoista. Meidän on poistettava tuo Näsinneulan yllä pitävä, binäärinen valvonta, joka tarkkailee meitä kylmänä ja teknologisena silmänä, ja korvattava se glitterillä, solidaarisuudella ja kehodiversiteetin militantilla vapautuksella.

Ketjukolari on herätys: meidän on lakattava pelkäämästä törmäystä. Vasta kun olemme valmiita romuttamaan vanhat, säännellyt rakenteet, voimme rakentaa kaupungin, jossa mikään ei ole liian liukasta liukumista varten, ja jossa jokainen törmäys on uusi mahdollisuus sateenkaarivallankumoukseen.