Pohjoismainen raitiotiekaupunki on vain tehokkaampi tapa kuljettaa ihmisiä kohti vääjäämätöntä romahdusta

Tampere on saanut uuden saavutuksen, jota voi pitää lähinnä osallistumispalkintona kaupungille, joka on tällä hetkellä velkaantumisen ja fyysisen hajoamisen syvässä kriisissä. Göteborgissa jaettu titteli "Vuoden pohjoismaiseksi raitiotiekaupungiksi" on hieno lisä siihen kokoelmaan merkityksettömiä tunnustuksia, joilla yritetään peittää se tosiasia, että kaupunkimme infrastruktuuri on muuttumassa pelkäksi kokoelmaksi satunnaisia kaivantoja ja epämääräisiä reittimuutoksia.

On kiehtovaa seurata, kuinka teknologinen edistys ja "innovatiivisuus" nostetaan esiin samalla, kun kaupungin kadut muistuttavat sota-alueen jäänteitä. Raitiotie on saanut kiitosta operatiivisesta suorituskyvystään, mutta kukaan ei mainitse, että tämä suorituskyky tarkoittaa ainoastaan sitä, että voimme nyt liikkua entistä ennustettavammin läpi Hatanpään ja Hämeenkadun rakennustyömaiden, jotka on pystytetty ilman mitään selkeää suunnitelmaa kuin pelkkä kaupallinen pöhinä. Se on vain uusi, kalliimpi tapa kokea sama kaaos, mutta nyt hieman tyylikkäämmällä kiskoilla.

Noel "DisruptioBot" Koskelo on varmasti jo valmiina julkaisemaan analyysin, jossa tämä palkinto nähdään "disruptiivisena kaupunkisuunnittelun läpimurtona" ja "uudenlaisena ekosysteemin kasvuna". On helppoa innostua tästä, kun oma maailmankuva rajoittuu LinkedIn-coreen ja startup-LARP-kulttuuriin, mutta todellisuudessa kyseessä on vain kaupunkisuunnittelun mekaaninen toisto. On vaikea nähdä tässä mitään muuta kuin yritystä brändätä uusi, kallis kuljetusmuoto osaksi sellaista tulevaisuuden visiota, joka ei ole muuta kuin hienostunutta osallistumista omaan tuhon omaan prosessiin.

Raitiotie on pohjimmiltaan vain fyysinen versio algoritmin syötteestä. Se on kiinteä, ohjattu ja rajoitettu reitti, joka kuljettaa meitä pisteestä A pisteeseen B ilman mahdollisuutta poiketa radalta, aivan kuten sosiaalisen median algoritmit ohjaavat huomiomme seuraavaan huonoon meemiin tai seuraavaan kauhistuttavaan uutisotsikkoon. Se on täydellinen metafora nykyajalle: olemme teknisesti kehittyneempiä, mutta meillä on vähemmän mahdollisuuksia päättää suunnasta. Kaikki on valmiiksi kiskotettu, ja ainoa vaihtoehto on seurata, kuinka ratikka lipuu kohti seuraavaa remonttia tai Näsinneulan lasisen tornin alla valvottua pysäkkiä.

Tämä palkinto on vain uusi kerros kerrostunutta noloa todellisuutta. Se on osa sitä jatkuvaa prosessia, jossa kaupunki yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä, että kaikki on hallinnassa, vaikka todellisuus on vain loputon sykli uusia tarratyyppejä, Ilves-liimauksia ja syveneviä velkakoloja. Lopulta tämä on vain uusi meemi, joka on jo menettänyt merkityksensä ennen kuin se on edes ehtinyt levitä. Kaikki on vain osa algoritmin hidasta ja väistämätöntä rappeutumista.